Olviretki Schleusingenissae; Leo ja Liina; Alma written by Aleksis Kivi

A >> Aleksis Kivi >> Olviretki Schleusingenissae; Leo ja Liina; Alma

Pages:
1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | 7 | 8 | 9

GILBERT. Kerranpa vielae mielin kysyae ja tutkistella. Ken on tuo haamu
kummulla tuolla, kuin kari, niin liikkumaton? Mutta haenen tunnen nyt.

KASPER. Etkoe tuntis haentae, kolmen mailman-osan sankaria, Corsican
poikaa. Siinae kaesivarret ristissae rinnoilla haen seisoo kylmae ja
aeaenetoen, syvissae mietteissae haen seisoo kuin tahtoisi haen kaesittaeae
elaemaen arvelon. Jaa, siinae haen seisoo, huulilla katkera hymy.--Niinpae
taeaellae varjoja oljentelee lukematon paljous. Katso tuonne, ja naeetpae
heitae loppumattomassa linjassa seisovan tuolla valtavirran autiolla
rannalla. Niinpae vietetaeaen pitkae yoe taeaellae yoeseen synkeaessae,
ihmeellisessae maassa.

GILBERT. Ihmeelliseksi ihmeelliseksi kyllae taidan kutsua taemaen maan.
Eihaen kasva tanner taeaellae ruohoa ja kukkaisia, ei, vaan nahkasiipan
karvoja jalkani tallaa kuin astelisin plyyssimatolla.

KASPER. Ja puitten murheellisesti rippuvat lehdet taeaellae eivaet ole
tavallisia lehtiae.

GILBERT. Ei, vaan yoesiikon sulkia ja hoeyheniae, ja itse puu on
kamoittava peikko ja kuin kamoittavat peikot taeaellae kalliot ja vuoret
paeaellaemme longottaa. Huu! tuolla naeen pimeaen luolan, joka ahneesti
ammottaa taenne.

KASPER. Tartaruksen ovi, josta tie kaey alas onnettomien asuntoihin. Sae
kuulet kuinka se humisee ja kiljuu.

GILBERT. Kuin myrskyssae musta aukio hirmuisen tynnoerin kyljessae.--Mutta
minkae maan, kaukaisuudessa sinertaevaen, naekee silmaeni tuolla vuorten
tutkaimilla? Siellae kuni vallitsisi aamu lempeae ja ikuinen, niin
saeteilevae ja niin ruusuhymyvae. Oi! taemae naeky mun sydaemmessaeni heraettaeae
riutumuksen ihmeellisen ja halun kerran paeaestae sinne. Mikae on taemae maa?

KASPER. Siellaehaen on maa, jonne kaikki ovat aikeissa, mutta harvatpa
sen ehtii toki. Sae kaunis maa!

GILBERT. Jos kaiken taemaen ennen varmaan tiennyt olsin, niin toisinpa
olisi elaemaeni muodostunut. Oi! jos lievitettaeis mulle vielae elon
langasta muutama vaaksa, niin kuinka tekisin? Kohta kaiken hekuman ja
turhuuden karkoittaisin kauvas, pienen majan itselleni rakentaisin
salokunnahalle viheriaeiseen maennistoeoen, jossa kaeyvaet raikkaat tuulet,
ja siellae paastoen ja rukoillen mae aikani viettaeisin, puettuna
lumivalkeaan liinakauhtanaan ja vyoellae itsekiellon anturanahkanen vyoe,
ja krassiruoho ja kirkas vesi ainoa nautintoni olis. Niinpae, huolimatta
petollisesta mailmasta, elelisin siellae, vakaana aina ja totisena kuin
tuomiokirkko; eipae sillon suuni naurahtais.

KASPER. Niinpae elelisin vaipumatta naisen helmaan, joka maanpaeaellae
helmasyntini oli.

3:S SOTAMIES. Niinpae elelisin, enkae valehtelis ja vielae vaehemmin
varastaisin.

2:N SOTAMIES. Niinpae elelisin ja jos kurkkuuni pisaranki oltta
kallistaisin, niin kohtapa tyhjentaeisin kannun palavaa pikiae, itseaeni
rangaisten.

MAX. Kuinka olen minae elaenyt? Haa! Vetaenyt kitaani oltta kuin
puutiainen verta. Haa!

FUCHS. Voi minua! kuinka olen elaenyt? Miljuunia antaisin jos vuoden
elostani takaisin saisin. Velkakirjat, kalut kappaleet ja kaikki
nuttuni aina viimeiseen siekaleeseen, kaikki antaisin mennae, kaikki.
Oo, oo!

MAX. Minae janoon. (Kasper ottaa toikalta kaksi olvituoppia)

FUCHS. Tippa vettae janomme sammutteeksi, kallihimmat ystaevaet!

KASPER. (Antaa heille kummallekin tuopin kaeteen) Taessae! Nyt
sammuttakaat janonne niiden sankarten verellae, jotka te surmasitte
Berlinin kaduilla. Juokaat!

MAX. Haa!

FUCHS. Olkaat armelijaat!

KASPER. Juokaat! Onpa taessae laehellae kuoppa syllaen syvae, syllaen leveae ja
pitkae ja taeynnae verta, jonka olette ulosvuodattaneet meistae ja muista
meidaen onnettomista veljistaemme. Juokaat!

MAX. Ah!

FUCHS. Voi meitae!

GILBERT. Juokaat! muuton teidaet paikalla viskasemme tuonne syvyyden
pimeaeaen kitaan.

KASPER. Tahdotteko juoda!

FUCHS. Me juomme, hyvaet ystaevaet, me juomme. Oo, oo! (Vievaet molemmat
tuopit huulillensa)

MAX JA FUCHS. (Yhtaikaa ja vetaeen suunsa suureen ilveeseen) Das ist
Bier! (Toiset nauraa. Faustus ja Maura, taluttaen toinentoistaan
kaesivarresta, tulevat, ja seuraa heitae ne kaksi sotamiestae, lamput
kaesissae)

KASPER. Toivotamme onnea morsiuskunnalle.

FAUSTUS. Kihlatut olemme.

KASPER. Faustus, sun tiedaen mieheksi, joka ei siirry sanastansa vaihka
repeisi allansa maa.

FAUSTUS. Antakaat mulle morsian, nuori ja kaunis kuin seraaffi ja monin
kerroin rakkaampi kuin henkeni kultakipenae, ja jospa haenen lupaisin
raejaeyttaeae ilmaan tynnoerillae kruutia, kuin sihisevaen raketin, sen
tekisin heti, tulenleimauksella haenen kyydittaeisin pilvistoeoen yloes.
(Maura vetaeae itsensae aekisti haenestae irsi)

MAURA. Uu! Sinae kauhea mies!

FAUSTUS. Peraeytkoe?--Yhden kerran kysyn vielae ja sitten taestae niinkuin
vuoripaessi. Peraeytkoe?

MAURA. (Ryhtyy taasen Faustukseen) Katso sinun palvelijas.

KASPER. Kas niin, sopii hyvin. Onni teille, kauvallinen onni!

SOTAMIEHET. Hurraa!

MAURA. Uskallanpa kaeskeae teitae kaikkia tyhjentaemaeaen kihlausmaljamme
taenae-ehtoona taessae.

KASPER. Siihen, frouvani, emme varro toista kaeskyaenne. (Muutama
Preussin sotamiehistae tulee taluttaen Timoteusta ja Marianaa vankeina)
Ketae tuodaan taessae?

MAURA. Hoo! (Kaey Timoteusta ja Marianaa vastaan, niiaten syvaeaen heidaen
eteensae) Noeyrin palvelijanne! No terve tuloa, terve tuloa! Ha ha haa!
Kaikin noeyrin palvelijanne!

KASPER. Hiljaa, muoriseni! He ovat voitettuja vihollisia ja tulee siis
heitae katsella saeaelin silmaellae, muistaen, ettae pyoerae pian taitaa
kaeaentyae ympaer.

4:S SOTAMIES. Naemaet kaksi otimme vangeiksi, herra kapteeni; ja
tuntuvatpa he kovin rakkaiksi.

TIMOTEUS. Haen on minun morsiamen...

MAURA. Ah sinae!

TIMOTEUS. Se on haen. Minae olen invalid, siis voimaton sekae pakoon ettae
taisteloon ja sentaehden olen nyt vanginne. Mitae tahdotte? Minun surmata
ja katkaista rakkautemme siteet? Se tehkaeaet, jos teitae miellyttaeae.

KASPER. Miksi tekisimme sen? Preussin laehetys on nyt, ei hajottaa vaan
kokoa ja yhteenliittaeae, vaihka taeytyykin sen taessae toimessansa tehdae
syviae leikkauksia ja pistoksii; mutta kaikki on hyvin jos loppu on
hyvin.--Sano, tyttoe, onko taemae mies sun sulhases?

MARIANA. Sitae en haepee tunnustaa.

MAURA. Sinae mailmanlintu!

KASPER. Frouvani, vihanne sammuttakaat ja tytykaeaet onneenne. Saittehan
miehen, jalon kuin salon partanen kuusi; sama onni suokaat taelle
tytoelle myoes. Ja sen teette, minae tiedaen sen, vaihka mielenne nyt
kipenoeitsee hieman.--No, kaesi kaedessae nyt seiskaeaet molemmat
kihlausparit. Soma on lemmen toimi keskellae sodan ryminaeae; ihanata,
katsella sireenilehtoa ja kukkastarhaa kolkossa linnassa, jonka
muureilta kanuunat irvistelee; siinae sekae taistelo ettae sovinto. Oi
ettae veljet toinentoistaan raatelevat! Mutta sovintoon he kaeyvaet kerran
vielae, sovintoon niin rakkaaseen kuin nyt taemae Preussin impi ja taemae
uljas poika Bayerista. Pois riita ja vaino Germanian velisarjasta!
(Maxille ja Fuchsille) Te kaksi sankaria siinae, tunnetteko jo maailman
ympaerillaenne?

MAX. Minun taeytyy itkeae.

FUCHS. Samoin minun.

KASPER. Miksi niin?

FUCHS. Olemmehan vielae elaevien joukossa, vaihka aesken jo luulimme
itsemme varjoina naeaentyvaen kuolon maassa.

KASPER. Olkaat lohdutetut. Kaikki on kohta hyvin taas; ja sen
tuumakansan, ne pienet-ruhtinat me teistae siirraemme kauvas kuin
pohjoinen myrsky jyvistae akanat sinkoilee. Kaikki on kohta hyvin, koska
paeaellaemme lepaeae sovinnon ja rauhan taivas ja Germanian taehti kirkkaana
loistaa taas.

MAX. Mua kuolon valtakunnan kamottava muoto on heraettaenyt unestani ja
kaikki kaesitaen nyt. Oi mennettae elaemaeaeni! Nyt se kauvas poistukoon!
Minae haepeen. (Peittaeae kasvonsa)

FUCHS. Se poistukoon kauvas, kauvas! Minae haepeen. (Peittaeae kasvonsa, ja
istuvat niin loppuun asti)

GILBERT. Olenpa kuullut, ettae niinkuin peloitus saattaa viisaan
hulluksi, niin taitaa se myoes tehdae viisaaksi hullun. Sen naeemme nyt.

KASPER. Hyoetyae siis matkaansaattoi ilveemme.--Jaa, kaikki hyvin! No,
emaentaemme, mielimmepae kaikki nyt tyhjentaeae onneksenne maljan.

MAURA. Kaikki kaikki! (Oltta annetaan ympaer. Maura taeyttaeae myoes
Marianalle ja itsellensae pikarillisen oltta)

KASPER. Juokamme! Ja soikoon vaskitorvet kihlausjuhlan kunnioiksi!
(Juovat torvien pauhinassa.)

LEO JA LIINA

Naeytelmae yhdessae naeytoekessae

HENKILOeT:

LIINA, kartanon-omistaja.
LEO, kasvate kartanossa.
ANTON, Liinan eno, vanha jaeaekaerimestari.
ANNA, kartanon emaennoeitsijae.
ELIAS, palvelija kartanossa.

(Tapaus on Suomessa laehellae Helsingin-Haemeenlinnan rautatietae.)

(Tuuhea puisto, tuolla taeaellae viheriaeinen rahi kummallakin puolella,
rahien takana tuuheita kuusia, perillae peltoja ja vuoria. Liina, Anna
ja Leo tulevat vasemmalta.)

LIINA. Leo, ennustakoon taemae korea aamu sinulle onnellista matkaa!

LEO. Minae kiitaen teitae! Ja eihaen milloinkaan mene muistostani taemae
aamu, jona astelin kotoni pihoilla viimeisen kerran. Kohta olen teistae
kaukana ja kaukana synnyinmaasta.

LIINA. Mutta metsaehaltiamme viipyy, tuo arvokas enoni.

LEO. Ja tahtoisinpa puristaa kerran vielae haenen kaettaensae, koska heitaen
naemaet metsaet ja vuoret; siellaehaen ennen, veljinae kamppaellen, ajelimme
Tapiolan karjaa.

LIINA. Oi, haen tulee kyllae, mutta kaiketi vasta laehtoehetkellaes. Sillae
taemaenkaltaisissa kohtauksissa ei ole haen koskaan paljouden tekijae.
Pitkaet ja kyyneleiset jaeaehyvaeiset eivaet juuri miellytae haentae. Ja
siinaehaen soinnummekin yhteen. (Haastelee Annan kanssa.)

LEO. (Erikseen) Sinae korskea nainen, ole huoleton. Minae en vaesytae sinua
laehtoevirsillae, en kyyneleillae, vaan katsahdan aina yhtae kylmaesti
puolees kuin sinaekin taenne. Niin teen, vaikka riehuisikin povessani
ikuisesti liekehtivae tuli!--Pois kauas taestae! Tule, aava valtameri, ja
viileytae sydaemmeni kuume! Ole unohdukseni virta!

LIINA. Mutta katso, haen seisoo kuin uneksuva. Leo!

LEO. Katselenhan kalliota tuolla. Ennen usein taehtaeilin sen kiireeltae
alas kohden kotokartanoa, peltoja, niittuja ja polveilevaa jokea. Oi,
mielisinpae sieltae kerran vielae katsahtaa ympaerille. Mutta aikani on
lyhyt.

LIINA. Ehdithaen kyllae siihen kaeyntiin. Kaikkihan on jo varustettu
valmiiksi matkalles. Riennae vaan!

LEO. Minae riennaen! (Menee oikealle.)

LIINA. Onpa haen vihdoin kuin hieman levoton. Mutta naeyttaeaepae kuitenkin,
ettae mielii haen meistae pois.

ANNA. Kuin piltti kaupunkiin ensimaeisen kerran. Mutta enhaen ihmettele.

LIINA. Et ihmettele?

ANNA. Jotain kuiskataan.

LIINA. Mitae kuiskataan?

ANNA. Tuossa kirjeessae, kirjeessae Leolle haenen sedaeltaensae Amerikasta,
loeytyi eraes korea kuva, oikein hehkuvan, pulskean Mulatti-epelin, ha
ha!

LIINA. Hoo!

ANNA. Setae kasvatti vauvan ja viimein paeaetti haenen--ah!--kultakanaseksi
Leollensa.

LIINA. Romantikas aate, ihan Leon kaltainen; haen juuri voi lemmistyae
kuviin ja varjoihin, tuo haaveksija. Lystillistae! Melkein uskon, mitae
kerroit.

ANNA. Niin; ja taemaehaen kuva nyt taehtenae laennessae viittaa nuorta
sankariansa luokseen.

LIINA. Ehkae tuhatkihara nainen on anastanut haenen katalan sydaemmensae,
joka nyt liekehtii paeaesoen himosta. No, haen menkoeoen ja saavuttakoon
onnensa.

ANNA. Ah, parhaan onnensa on haen nauttinut juuri taessae teidaen kaetenne
alla!--Haen laehtee meistae ja jaeae ehkae iaeksi. No, haen jaeaekoeoen; mutta
ainahan kolkompaan yksinaeisyyteen me itse jaeaemme taenne, kurjat.

LIINA. Tottumus tasoittaa kaikki.

ANNA. Aina kuolemaksi. Hiljaisuus on kuoleman heimoa; mutta haelinae ja
meno, siinaehaen elaemae ja ilo.--Tehkaeaet haeitae, froeoekinaeni!

LIINA. Haeitae! Minae?

ANNA. Niin pyydaen vaan haeitten taehden, haeitten taehden, ah niiden
hyoerinaen ja pyoerinaen taehden! (Nauraen) Tehkaeaet haeitae!

LIINA. Pieni voitto yhden paeivaen liehunnasta, oi sinae haellaekkae!

ANNA. Laskekaa vielae lisaeksi kaikki vartomuksen ja muiston armaat
paeivaet.--Mutta sallitteko pientae kysymystae?

LIINA. Minae sallin.

ANNA. Onko vaenrikkimme, tuo oeljyviiksinen, tuo kilisevae, helisevae
herra, noeyraesti kumartanut teille?

LIINA. Haenen taipuva selkaensae kumartuu usein.

ANNA. Salskea sankari pyysi teidaen sydaentaenne, mutta sai kiellon.

LIINA. Miksi kantelee haen koulusta ja omalle niskallensa, narri?

ANNA. Ehkae vimmoissansa parhaille ystaevilleen.

LIINA. Lasin aeaeressae kosteasilmaeisenae narrina.--Mutta enintaeaen pidinkin
haenen kumarruksensa leikkinae vaan.

ANNA. Ei! haen teki vakuuden kysymyksen. Minae tiedaen sen.

LIINA. Ja sai siis oikean vastauksen.

ANNA. Ja niin aeveriaes mies.

LIINA. Minun kaeteni ja sydaemmeni! Mikae rohkea haevyttoemyys!

ANNA. Vaenrikiltae?

LIINA. Kaikilta!

ANNA. No Jumalani! (Nauraen) Siis mielisitte kumota meiltae ihanimman
tavan ja asetuksen. Voi teitae! Sen tahtoisitteko taeaellae tytoen tyoeksi?

LIINA. Pois, hupsu! Minun tyoekseni? (Polkien jalkaansa) Pois!

ANNA. Mutta minae muistelen--

LIINA. Mitae muistelet?

ANNA. Elaemaen ankaraa lakia!

LIINA. Mitae huolin siitae?--Naemaet miehet, jaa, kas naemaet! Minae lahjoitan
heille jalon hylkaeykseni.

ANNA. Samasta syystae siis sai myoes tuo mustatukkainen maisterimme
teiltae kiellon?

LIINA. Mikae hulluus! Katso, eraes teikari astuu eteeni, eraes maisteri
taeynnae itserakkautta, eraes vaenrikki taeynnae peilirakkautta; ja minaekoe
nyt, niinkuin haen pyytaeen vaatii, haenelle heittaeisin alttiiksi kaikki,
elaemaeni, onneni, minae iaeisyyden tytaer? Minaekoe haenen tavarakseen? Mikae
julkeus! Sydaemmeni paisuu!

ANNA. No kuinka sitten laehtis matkaan kelpo uros, joka, ansaiten
sydaemmemme, on teihin aeaerettoemaesti rakastunut?

LIINA. Haen olkoon vaiti kuin hauta ja vaehimmin kaikista huokailkoon
haen, hikoilkoon haen, kurja mies. Jota enemmin lemmistynyt, sitae
vaehemmin antakoon haen tuskansa ilmi. Kaikki haen kaetkekoeoen ja silloin
ehkae syttyisi sydaemmeni myoes, kiihtyisi valta-loimoon. Mutta mitae
aattelen ja puhun minae mieletoen, hullu tyttoe! Minaekoe lemmistyisin
noihin miehiin, minae? Vale!

ANNA. Ja jos niin tekisimme kaikki, mihin joutuisimme viimein?
Siipoiksi Kyoepeliin!

LIINA. Mitae huolin siitae?--Mene! Murkinan hetki on laehellae.

ANNA. Minae riennaen, froeoekinaeni, minae juoksen! (Poistuu vasemmalle.)

LIINA. (Yksin) Menkoeoen haen etsimaeaen onneansa; niin toivon, ja toivon
kuitenkin toisin. Kasvattajanko huolta ja kaipausta? Puhkeisiko eroon
rakkaus murheenkukkaseksi nyt jaeaehyvaeisten pahteisessa ilmassa? Toki,
haenessae vaan aina ja levotonna aatokseni vaeikkyy, ehkae naeyttaeaekin
toista katsantoni komea rauha. Haen ei ansaitse helleyttae, jota lapsikas
sieluni hengittaeae haentae kohtaan; kylmae on haenen sydaemmensae. Ja mikae tuo
kunnioituksen naamari haenen kasvoillansa? Ah, tynsaen teeskelyksen muoto
velvollisuuden vaatimuksesta vaan! Mene, kiittaemaetoen poika; riennae,
riennae meistae kauas mulatti-neitojesi karkeloihin uusien maailmain
aurinkojen alle.--Niin riehuu, telmaeae povessani tuonne taenne taistelo
kuin maan jaeristessae merenrannan kuuma laine. Oi, en ymmaerrae! Jos
ystaevaeltae kysyisin, miksi sydaemmeni riehuu levotonna, niin haen kenties
haastelis immen lemmestae. Hullutusta! Immen lempi? Mene jo, aatos
nurja, mieletoen ja halpa, mene kauas, kaetke itses vuorten alle! Ja haen
... haen poistukoon minusta kauas, kiusaamasta sieluani. (Katsoo
oikealle.) Tuolla kallion kiireellae haen seisoo, hoikka nuorukainen, ja
haenen hiuksensa uiskentelevat aamun kultaisella pilvellae. (Katoo
vaeikkyen pois oikealle.--Anton tulee vasemmalta)

ANTON. (Yksin) Haen matkustaa meistae pois, haen muuttaa perin maapallomme
selkaekilvelle, asumaan ikaensae meidaen antipodinamme, kurja. Kiusallinen
kohtalo! Sonnipaeiset koenit taeaellae samoilkoot ympaeri, vaan aelkoeoet
tuollaiset kainot lapset. Minunhan esimerkiksi, minun, jolla on sydaen
kuin karhunpenikka, olisi pitaenyt maailmoja marssiman ja keihaeitae
murskaileman taeaellae. Mutta Leoni laehetaen vallan vastakynsin ulos
hurjille retkille. Tunnenpa haenen ja pidaen haenestae kuin omasta
pojastani. Mistae saan enaeaen metsaetoverin niin hauskan, tarkkamielisen
ja urhean kuin haen? Kirottu kohtalo, mi saattaa kaksi uhkeaa ystaevaeae
taeaellae seisomaan antura vasten anturaa! Vaeaerin tehty, jyrkaesti vaeaerin.
--Mutta asialla on toki painonsa. Mikae perusta on pojalla taessae?
Ainoastaan tuo kurja hyvae sydaemmensae, joka ei koskaan ollutkaan taeaellae
rikkauden kone, vaan pikemmin paeinvastoin koeyhyyden. Ja mitae perisi haen
viimein minulta, metsaehuhkaimelta? Muutaman ruosteisen tuliputken,
viisi tappelevaa koirasmetsoa ja yhden naaraksen. Aika perintoe, ha ha
ha!--Ei! pakene kauas tyhjaestae, Leo, ja ota vastaan maa-aeitimme povesta
hedelmaellinen viilu. (Elias tulee vasemmalta.)

ELIAS. Herra!

ANTON. Mitae tahdot, mies? Mitae kaeyskelet ja kyraeilet sinae, itsepaeinen
oinas?

ELIAS. Eihaen ihme, ettae vaehaen kaeyn ja kyraeilenkin taellae hetkellae.
Herra, oletteko jo kuullut tulivaunujen ensimaeistae vihellystae?

ANTON. Hiiteen kaikki vaunut ja heidaen pillisuorat tiensae! Minae en
kaersi heitae.

ELIAS. En juuri minaekaeaen taenaeaen. Ah, viehaen rautainen tie meidaen
kalliin ystaevaemme kauas pois!--Herra, teitae on jo varrottu taeaellae
kovin.

ANTON. Askartelin metsokukkojeni kanssa.

ELIAS. Kas se! Kuinka jaksavat he nyt?

ANTON. Hmmh? Heitae on viisi kappaletta.

ELIAS. Kas se! Paljaita kukkoja?

ANTON. Yksi naaras, tappeluksen kannattajaksi, yksi vaan. Haenpae antaa
vauhtia leikkiin.

ELIAS. Niin, niin!

ANTON. He tappelevat kuin kotkain kuninkaat.

ELIAS. Kas se!

ANTON. Kauhistuisitpa naehdessaes.--Miksi varrotaan minua taessae?

ELIAS. Mitae! Tiedaettehaen nuoren Leon taenaepaenae laehtevaen iaeksi
Amerikkaan, sinne kutsuttuna vanhan setaensae turhan maatilan
perilliseksi.

ANTON. Huomaa: pieni, mutta oma turve! Millae naamalla naekyy haen
laehtevaen?

ELIAS. Melkein ilon naamalla, joka minua ei juuri miellytae.--Haenellae on
piljetti hoeyrylaivaan, joka laehtee taenae iltana Helsingistae Englantiin,
siitae Amerikkaan; ja hetken paeaestae siirtyy meistae tuo hyvae ja korea
Leomme, poistuu kaeaerittynae savuun. Katoo pihoiltamme oiva nuorukainen,
joka joutui meille kerran piennae orpona, mutta kohosi taessae pian
koreaksi pojaksi. Kuitenkin, nyt haen poistuu; ja sureehan sydaemmemme
tuosta, herra.

ANTON. Mitae sanoo Liina?

ELIAS. Aina jalo ja tyyni. Ja kuitenkin piti haen Leostamme ennen oikein
armastelevan hoidon. Mutta ellen eksy, niin on emaentae hieman kuni
kylmentynyt haeneen naeinae viimeisinae aikoina. Miksi? Tuota en ymmaerrae.
Mutta minaehaen toista toivoin. Heistae olis pitaenyt tuleman oivallinen
pari.

ANTON. Mitae sanot?

ELIAS. Eikoe olis tuo kaeynyt paeisin?

ANTON. Sinae koelli, onhan poika haenen kasvatteensa.

ELIAS. Sitae enemmin heillae syytae kuherrukseen. Tosin on nyt tyttoe
hieman aikavampi, mutta se ei mitaeaen meriteeraa. Kahdeksan ja
kaksikymmentae on haen, vaikka viittaakin muoto huikean matkan nuoruuteen
alas. Mutta poika pilttari on juuri naeinae paeivinae taeysi-ikaeinen mies.
Kuinka nuo vuodet kuluu! Kymmenvuotiaana nallikkana tuli haen taloon ja,
muistanhan vielae, seisahti pieni piikkinen elotuvan ovinurkkaan,
pahanen. Mutta eipae haen siinae kauan seisonut; tulihan rouva itse ja
otti haenestae kyllae aeidillisen huolen. Toki, vuosi oli tuskin mennyt, ja
haudassa lepaesi leskirouva, Leon kelpo elatus-aeiti. Mutta kuinka kaevi
kuitenkin? Mutta kas, kuinka kaevi! Astuihan silloin tytaer nummeroon, ja
kasvatti ja koulutti pojasta miehen.

ANTON. Niin teki haen. Ja naisko haen nyt koulupoikansa, haen,
korskeudessa verraton?

ELIAS. Ja heistae tulis kuitenkin kelvollinen pari.

ANTON. Haa! taemae nainen kantaa paeaetaensae korkealla, katsahtaen
taemaenaikaisiin miehiin kuin apinoihin. Ja haenkoe taeaellae kantamaan vaimon
taakkoja? Ja loeytyisikoe haenen ylpeaessae povessansa edes kipenaeaekaeaen
kohden poika-tellukkoja taeaellae?

ELIAS. Ei yhtaeaen, mutta poika itse on kovissa kiipaleissa tuon poeyhkeaen
prinsessan taehden.

ANTON. Mitae, mitae jaarittelet sinae?

ELIAS. Tapausta, jonka todistavat omat silmaeni.

ANTON. Haeh? Sinae tiedaet jo siis retkiaekin. No sanoppas, mitae olet
naehnyt, ja sano pian, sillae huomaas taetae sauvaa, poika.

ELIAS. Juuri teillepae sen sanon, vaan en kellenkaeaen toiselle.
Katsokaat, laita on niin, ettae minaekin krokailen vaehaen kirjoittaa.

ANTON. Haarulla? Hoeh!

ELIAS. Hanhenkynaellae.

ANTON. Jolla painelet oikein hanhenjalkoja paperis taeyteen, hoehoeh!

ELIAS. Sanoja, herra, ja kiivaitakin, jos niin tarvitaan.

ANTON. Hyvae, hyvae, mutta tule asiaan!

ELIAS. Tulen kohta. Mutta kiitos olkoon pojalle siitaekin, ettae
kirjoittaa osaan.

ANTON. Tule asiaan, sanon minae!

ELIAS. Nytpae tuon sen esiin, ja kuulkaat. Tuolla istui haen kerran, Leo
nimittaein, lystihuoneen portailla, kirja kaedessae ja lyijyspaennae, minun
kaivellessani noin hiljakseen peltomurulla siinae laesnae. Mutta nyt haen
katosi, jaetti kirjat, paperit ja kynaet portahille, tomppeli. Sieltaehaen
nyt viskasi tuulonen melkein syliini eraeaen paperilapun, jonka
viipymaettae saatoin paikkaansa takaisin. Mutta pidellessaeni sitae,
kurkkasin, kurkkasin haeneen noin pikaisesti vaan. Ja mitae naein minae? No
peijakas! nimi "Liina, Liina, Liina" seisoi siinae monet kymmenet
kerrat, ja koukistelipa jok'ainoan "Liinan" ympaerillae joko armahin
kukkasseppele tai tuommoinen korea piikkikiehkura. Niin, sen naein; ja
mitae tuosta aattelette?

ANTON. (Erikseen) Rupeanpa jotain aattelemaan. (Aeaeneensae) Pojan
velvollisuus on kunnioittaa aeitiaensae.

ELIAS. Taessae on jotain enemmin tekeillae. Huomasinhan paperilla vielae
vaersyjaekin, joissa mielestaeni valitti onneton rakkaus.--Mutta pian tuli
haen taas, poltti peijakas paperin ja muutti vielae karrenkin tuhaksi.
Niin, taemaen olen naehnyt.

ANTON. Naehnyt maetaekuun houreessa! Mutta aeaenettae asioista, jotka eivaet
koske sinuun, ja mene toimiis!

ELIAS. Olin juuri aikeissa laehtemaeaen.

ANTON. Ja kerran vielae muistutan: pidae kieles hammasrivin takana noista
hulluista luuloistas.

ELIAS. Ja heistae tulis kuitenkin oivallinen pari.

ANTON. Pois! (Uhaten sauvallansa.)

ELIAS. Poishan minun taeytyy, saattamaan esiin kartanon vaunut. (Menee
vasemmalle.)

ANTON. (Yksin) Suuri konna se mies, kiusallinen kuin paholainen. Mutta
kyllae haenen masennan vielae.--Laehestyyhaen tuolta Leoni; ja nyt, koska
muistelen tuon jukuripaeaen kertomuksia, niin arvelen, ettae Lempo on
riivannut sinun, poika. Mutta jos niin on laita, niin hyvin olet
kaetkenyt kaikki, koska ei kotka-silmaeni ole vainunnut vaaraa. Mutta nyt
minae huomaan, ettae juuri niin taeaellae katsahtaa suloisesti, onnettomasti
rakastava mies. Mutta ettaes halaat nyt taeaeltae pois? Vai taemaekoe juuri
sinun karkoittaa vieraille maille? Kiirehditkoe, armas Leo, hakemaan
unohduksen laeaekettae haavoillesi? Poika, taemae saattaa mieleni
levottomaksi ja haavoittaa minunkin karvaista, poerroeistae sydaentaeni!
(Leo tulee oikealta.) Jumalan rauha, Leo! Sinae matkustat pois.

LEO. Auringot ja taehdet, kuinka joutuu aika!

ANTON. Kohta seitsemaen. Mutta millae sydaemmellae siirryt?

LEO. Tahdon ja en tahdo, kiirehdin ja viivyttelen, oi!

ANTON. Tahdot ja et tahdo heittaeae tuota kultaista leiloasi. Hahaa! mitae
katsot minua? Luuletko, ett'en tiedae, mihin huokaukses lentaeae?

LEO. Oi sanokaat!

ANTON. Haemeenlinnaan!

LEO. (Erikseen) Haen vainuu siis vaeaeriae jaelkiae. Hyvae!

ANTON. Tiedaenpae oikein!

LEO. Niinkoehaen?

ANTON. Sinae huokaat.

LEO. Ja taemae on kehno tyoe. Mutta heitetaeaen pois nuo huokaukset,
heitetaeaen ne pois _tetrao urogallus_'ten nimessae! Kuinka jaksavat he?

ANTON. Metsotko?

LEO. Metsot, metsot, joeroet linnut, tulipunaiset kaaret silmien ympaeri!
(Erikseen ja paimen kaedellaeaen otsaansa) Oi, oi!

ANTON. Hehee! Viisi tetrao urogallus'ta! Urogallus, urogallus! Uhkea,
verraton _nomen_ tuolle kanalintujen taajalle taatalle. Urogallus! Ja
he tappelevat kuin sankarit.--Mutta miksi luikersit nyt metsoisiin?
Kurja poika, parastashan koetat unohtaakses kaunoistasi.

LEO. Mutta en taida.

ANTON. Sillae haen on korea, pulski, marjaposkinen heiskale. Ja haenen
nimensae...? (Muistelevalla muodolla)

LEO. Oi sanokaat tuntemattoman kaunoiseni nimi!

ANTON. Se on juuri kieleni kaerjellae. Mutta istukoon haen siinae; minulla
on samalla kielellae vielae toinen kysymys sinulle. Leo, vastaa minulle
totuudella jaa tai ei, koska heitaen sinulle kysymyksen, jonka
taehtaeimessae haeae-ilta loistaa. Lupaatko sinae?

LEO. Minae lupaan pyhaesti. Kysykaeaet.

ANTON. Mutta kysyttyaeni, aelae seiso mykkaenae edessaeni, vaan anna mun
kuulla sanoista toinen.

LEO. Kysykaeaet. Minae jo tiedaen, mitae vastaan.

ANTON. Lemmitkoe hieman tuota meidaen ylpeaeae impeae, kuin nuorukainen
impeae lempii?

LEO. Ketae?

ANTON. Liinaa. (Hetki aeaenettoemyyttae.) Jaa vai ei?

LEO. Mihin unohditte marjaposken kaupungissa?

ANTON. Hoo, haen oli vaan se punainen marjaharkki, jolla viettelin
nuoren terrikukkoni koreasti paulaan, ha ha ha! Mutta mitae vastaat?

LEO. Mitae kysytte?

ANTON. Mitae kuulen suustas, jaa vai ei?

LEO. Minae lemmin ja kunnioitan jaloa kasvatusaeitiaeni. Ja hyvin, jos
kohtalo, mun kerran tultuani uuteen kotoon, antais mulle vaimoksi juuri
haenen vertaisensa askareissa ja toimissa; ulkomuotoon paljonkaan en
katsois. Ah! johan uneksun minae monestakin siellae, kreoli-neidoista,
mulatti- ja mestiisi-immistae, joilla on hohtavat vaerit ja koristeet. Ja
siellae, oi siellae olkoon ensimaeinen askeleeni naida naeistae laennen
ruusuista yksi, mi leipaeni leipoo ja lakaisee mun laattiani. Tetrao
urogallus, sehaen olkoon ensimaeiseni!

Pages:
1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | 7 | 8 | 9