Olviretki Schleusingenissae; Leo ja Liina; Alma written by Aleksis Kivi

A >> Aleksis Kivi >> Olviretki Schleusingenissae; Leo ja Liina; Alma

Pages:
1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | 7 | 8 | 9

MAURA. Ken ollee taemae mies? Ehkae Timoteus. Riennae haentae vastaan; minae
istun taessae rukoillen ja kaeaentaemaettae kasvojani kohden hirmuista sotaa.
(Mariana menee) Taivas, suo voitto oman maamme sotajoukolle, mutta
pelasta toki Timoteuksen henki! (Max ja Fuchs, paljainpaein ja taluttaen
toinentoistansa, tulevat vasemmalta)

FUCHS. Mennaeaen yhdessae.

MAX. Yhdessae, veljeni, yhdessae!

FUCHS. Nytpae ei olis terveellistae vaeltella yksin, sillae onpa heitae
taas ympaerillaemme oikein sakealta. Mutta liikkukaamme aina yhdessae.

MAX. Yhdessae, kaesi kaedessae vaihka surenkuoppaan.

FUCHS. Menneenae yoenae uneksuin surenkuopasta, jonka olin virittaenyt, ja
koska kaevin sitae katsomaan, niin oli se ulvovia susia taeys, jaa, olipa
harja paeaellae vielae. Mitae merkitsi se muuta kuin taetae hirveaetae sotaa?

MAX. Kuules, mikae meteli ja ryske.

FUCHS. Kuka olis luullut Berlinin niin pian tuhaksi menneen?

MAX. Se paloi kuin rohdintutti, ja onpa tuskin enaeaen kiveae kiven paeaellae
siitae suuresta kaupungista. Mutta kuinka istumme taessae nyt ja missae
istumme? Olimmehan aesken juuri tulisessa taistelossa keskellae sauvuvia
raunioita. (Paeivae haemaertyy)

FUCHS. Haa! Peittaekaeaet meitae, tunturit ja vuoret!

MAX. Miksi toivot niin?

FUCHS. Oi! me olemme jo toispuolella hautaa haemaeryyden maassa.
Keihaestihaen meidaet molemmat yhtaikaa eraes partanen kranatoeoeri siinae
kadun ristissae.

MAX. Kaiketi olin sillon puoleksi jo kuollut haavoistani, koska en
muista taetae. Siis kaeyskelemme, kurjat, nyt varjoina varjojen maassa!

FUCHS. Oo, oo! Mutta mikae on taemae seutu oikeammiten?

MAX. Ei rautahaarut eikae kanget helise vielae.

FUCHS. Eikae palmutkaan kaesissaemme liehu.

MAX. Me jossain keskisijassa istumme, vartoen tuomioomme.

FUCHS. Oo, oo! Tuonen synkeaessae maassa! Millainen on mieles, veli?

MAX. Ei koskaan povessamme lannistukoon miehuuden into, vaihka kulkis
tiemme kirottujen alhoon, vaan purren hammasta vastaanottakaamme mitae
tuleman pitaeae. (Puree hammasta) Hmm!

FUCHS. Oi onneton! kopeiletko taessae vielae? Ylvaesteletkoe, hirmu mies?
Ken voi kaetkeae povessansa kipenaeaekaen miehuuden jaentevyyttae, koska pitaeae
haenen ainiaksi muuttaman asumaan syvyyteen tulisen meren? Ken voi sitae?
Ei kenkaeaen maassa eikae taivaassa.

MAX. Mutta toivo ei ole kaikki vielae.

FUCHS. Olkoon niin!

MAX. En kaermettaekaeaen, vaihka olis se mua sadat kerrat pistaenyt, en
vihamiestaeni suurimpaa mae syoeksis taehaen maasuuniin, niin miksi sitten
haen tuolla pilvien paeaellae, jolla tiedaen olevan sydaemmen paljon paremman
kuin minulla, mielisi sinne viskata minua, joka en koskaan ole haentae
pistaenyt, ehdolla en suinkaan, vaan itseaenipae enemmitten pistellyt
olen? Sen on haen tekemaettae, niin uskon ja vakavana varron mitae
annetaan, ja taehaen paeaeni torkahtaen kallistan. (Painuu alas)

FUCHS. Olkoon niin! Niin tahdon uskoa ja vakavana varron mitae annetaan,
ja taehaen paeaeni torkahtaen kallistan. (Painaa paeaensae alas Maxin viereen)

MAURA. (Erikseen) Te raukat miehet, kuinka sairas mielenne nyt
kiitelee! Ihmislapset! yksi teistae verta vuodattaen taeaellae taistelee,
toinen vehkeilee luulokuviensa kanssa, ja aina ja kaikkialla on murhe,
sota ja surkeus. Oo! (Preussilaeinen kansalaulu kuuluu oikealta)

FUCHS. (Nostamatta paeaetaensae yloes) Enkelit laulaa.

MAX. Ja perkeleet kiljuu. (Mariana ja Timoteus tulevat kaesi kaedessae,
jaelkimmaeinen ontuu)

MAURA. Timoteus! Siis elaet vielae!

TIMOTEUS. Vaihka yksijalkasena kuin savikukko.

MAURA. Onko se pahoin haavoitettu?

TIMOTEUS. Ei juuri haetaeae; vaehaen nyrjaeynyt vaan, mutta pakoittipa mun
kuitenkin jaettaemaeaen kamppaustantereen.

MAURA. Joka nyt hirmuisesti riehuu.

TIMOTEUS. On siellae kuumaa; ja nytpae olvi kurkulleni kuin vaimo
miehelle niin luotu sen toisen tarpeeksi.

MAURA. Se on kieltty, Timoteus, se on kieltty, ja sentaehden en uskalla.

TIMOTEUS. Mitae nyt? Olemmehan tapelleet kuin jalopeurat; olenhan
puhkaisnut auki kolme preussilaeistae mahaa kuin kolme saekkipilliae vaan,
sen olen tehnyt, ja eivaetpae toverinikaan ole juuri haevaeisneet itsiaensae,
totisesti ei. Aristarkus kiljuu, raivoo ja tappelee, vaihka tuntuupa
kuin tahtoisi haen taellae leiskunalla, huudolla ja kaesivarsien
vaesymaettoemaellae viskelemisellae niinkuin estellae naekymaestae jotain pientae
oravata, joka hyppelee haenen housuissansa, mutta tappeleepa haen toki
kuin mies; Tommi on kuin kiiski, vikkelae, ja pistelee ettae tuntuu,
Titus, aeaenetoen ja huulet nipistetyt myttyyn, kulkee esiin eikae
jaerkaehdae, ja Anton haen huokailee ja lyoe.

MARIANA. Hyvin tunnet kumppanies luonnon.

TIMOTEUS. Etkoe luule mun haastelevan totta? Sen kuulet kohta, kuulet,
ettae olemme itsemme kaeyttaeneet kuin miehet. (Juo) Mutta vastahakoinen
on taenaepaenae onni meitae kohtaan, ja luultakseni kaeymme taessae kahakassa
tappiolle, niin naeytti taistelon muoto, koska sen jaetin, ja
arvattavasti joutuu Timoteus Preussilaeisten vangiksi; sillae tuskinpa
taidan paeta nyt. Mutta iloinen olen sentaehden, ettae henkeni pelastui;
sillae minae olen yksinkertainen ja tyhmae sotamies enkae taida itseaeni
teeskennellae. Jos olisin upseeri, niin eipae taemae juuri mallaisi, vaan
taeytyis minun antaa huulen rippua ja silmaen tuijotella murheellisesti
eteeni, vaihka sydaen povessa salaisesti laulaa: "sull' kiitos", ettae
paeaesin kuin madammi Bergstroemska. (Sotahaelinae laehenee) He laehestyvaet.
Niin niin! Niinpae kaey kuin ennustin. Meidaen joukko pakenee ja
Preussilaeinen vainoo.

MAURA. Taivaan Herra! He rynkaeaevaet ihan taetae kohden! (Timoteus ja
Mariana kuiskailevat keskenaensae)

TIMOTEUS. Olkaat ilman pelkoa, muori, ilman yhtaeaen pelkoa, armas
muorisein. He kulkevat rauhallisesti ohi; minae takaan sen. (Patrik,
ilman hattua ja miekka kaedessae, juoksee yli teaterin oikealta
vasemmalle ja haenen jaelessaensae Aristarkus, Tommi, Anton, Titus ja muita
sotamiehiae. Timoteus, ontuen, laehtee myoes kirmasemaan samaa tietae,
haentae seuraa Mariana halliten haenen patruuna-taskustansa. Maura juoksee
muutaman askeleen heidaen peraessaensae huutaen kovin, mutta samassa
amputaan muutama kivaeaerinampaus oikealta vasemmalle, ja Maura kaatuu
kiljahtaen; Kasper, Gilbert ja preussilaeisiae sotamiehiae tulee. Max ja
Fuchs kuorsavat maassa)

KASPER. Pojat, nyt ottaa teidaet peijakas, jos olette ampuneet taemaen
vanhan vaimon.

GILBERT. En usko sitae, vaan luulen, ettae kaatoi haenen pelko vaan ei
luoti.

KASPER. (Ottaa Mauraa kaedestae) Yloes, eukkoseni!

MAURA. Minae olen amputtu, kuollut, ijankaikkisesti kuollut!

KASPER. Te olette eheae ja terve, sanon minae. Yloes ja olkaat iloinen;
sillae voitto on meidaen. (1:n preussilaeinen sotamies tulee)

1:N SOTAMIES. Herra kapteeni, minae saatan sanomata kenraalilta.

KASPER. Mikae on haenen tahtonsa?

1:N SOTAMIES. Ettae kortteeraatte taehaen joukkonne ja jaetaette pakenevaen
vainoomisen, sen toimen maeaeraeae haen arierkardillemme.

KASPER. Hyvae! Ja jos ei ole sulia muuta sanottavaa, niin kaeaenny ympaeri
taas, ja ne miehistaeni, jotka seuravat nyt vihollista kantapaeissae,
palatkoot takaisin jaelleen, koska toiset on heidaet ehtineet. (1:n
sotamies menee) Hyvae on levaetae kamppauksen vaivoista, mutta eipae toki
ollut taemae paeivae kovin raskas eikae verinen.

GILBERT. Se oli mun ensimmaeinen paeivaeni kunnian kedolla, ja, totta
sanoen, taemaen taistelon alku mun vereni saattoi niinkuin vaehaen
kuumeelliseen juoksuun, mutta tasoittupa se pian taas, ja nyt lopetan
taemaen paeivaen kuumeella toista laijia, voittohorrouden kuumeen hohteella
sen lopetan. Oi kuinka kernaasti nyt tyttoeaeni syleillae tahtoisin!

KASPER. Hiiteen taemae taistelo!--Oltta, muori! (Juo)

GILBERT. Siinae pamahteli toki ja luorit vinkuit.

KASPER. Olipa se kahakka! Vihollisemme killistelit paeaellemme kuin
keitetyt kravut, niin he katselit meitae laepitse juopumuksen sumun ja
kaasun ja levitit ympaerillensae karvaan tikuran ja sauvuhaisun, kuin
olisit he kaeynneet ulos suomen-saunoista. Mutta olisit he tyhjentaeneet
muutaman kannun vaehemmin vahtovaa oltta, niin luulenpa, ettemme seisois
taessae juuri naein eheillae nahoilla; sillae, jos toki totuuden tunnustan,
niin eipae ollut nytkaen taemae leikki juuri lasten leikki, vaikka he
humalassaan kaakertelit kuin karilla nahkahanhien lauma. Jaa, olipa se
lystillinen kuolemanleikki. Sentaehden olkaamme lystillisiae ja
juokaamme, me myoes, mutta kohtuudella. Juokaat, pojat! Te tappelitte
uljaasti taenaepaen. Mitae sanotte?

SOTAMIEHET. Elaekoeoen Preussi!

KASPER. No niin! Juokaat nyt, mutta onneton se, jonka naeen kaeyskelevaen
kylkimyyryae! Juokaat, juokaat! (Sotamiehet ottavat kukin tuoppinsa,
asettavat itsensae taaemmaksi joukkoon ja haastelevat iloisesti
keskenaensae) Minae luulen, eukko, ettae olvi on virtanut kaupungissanne
oikein koskena.

MAURA. Oi hyvae herra! uskokaat minua, senkaltaista olven molskinaa ei
ole mailma kuullut vielae. Mikae meteli ja pauhu, mikae puheen moelinae ja
kiroileminen yoet ja paeivaet! Jaa-ah, minae sanon sen ja panen sen luoksi;
ei semmoista melakkaa ole vielae kuullut taemae syntinen mailma. Jumala
siunakkoon!

KASPER. Oi Saksanmaa, mikae etkoe olis sae ilman taetae kuohuvata juomaa!

GILBERT. Mikae etkoe olis sae ilman kaikkija synnin himoja!

KASPER. Vaiti, luutnanttini, vaiti, poika!

GILBERT. Anteeksi, ettae voiton paeivaenae vilaukseksi unohdin suhteeni
teitae kohtaan, mutta se ei tapahdu enaeaen, vaan tahdonpa seistae
vaiheellanne vaiti ja oikeena kuin kynttylae.

KASPER. Jos sen sae teet, niin katso etten niistae sua vaehaen naeaeveliistae.
Kuin kynttylae? Nyt hiiteen kaikki teeskellys ja turha kunnioitus ja
vallitkoon ilon siivitetty henki, niin kauvan kuin teraestykki mykkaenae
ammottaa. Nyt vapaus ja riemu! Ja anna minun perustella; sillae olenhan
kaeynnyt ulos tietoviisauden ankarasta linnoituksesta ja seison kuin
mies Hegel-pataljoonin vasemmassa flyygelissae. Eikoe sano muotoni niin?
Kas taetae tukkaa kiemuraista, taetae jaeistae, kankeata katsantoa, naeitae
unipussia silmieni alla, naeitae kalveita ja vaehaen niinkuin kohistuneita
poskia; ja viikseistaepae sitten alkaa sotamies. Enkoe ole sekae
kirjallinen ettae sotaisa? Kaksi omaisuutta, joiden yhdistys on naiselle
ihastus suurin.

GILBERT. Mutta eivaetpae ole vielae kaikki jaeljet jokapaeivaeisestae
ihmisestae la'astu pois. Niinpae esimerkiksi luulen huomaavani jotain
prosallista laempymyyttae katsannossa ja huulilla kovan taipumuksen
nauruun.

KASPER. Ne jaeljet kyllae pian peitetaeaen tuiskuilmoilta korkuudesta.--
Mutta mihen lopetin filosofemini, tai kuinka alotin sen? Saksanmaa,
mikae etkoe sae olis ilman vahtovaa juomaa, joka nyt sun tahtoo upottaa!
Mutta enpae ihmettele, ettaes mielit naukkiilla ja viettaeae aikas humalan
humussa. Sae olet suurin nero kaikkein kansojen joukossa taemaen Telluksen
povella, mutta voi! sae olet rikkirevitty nero muserretulla sydaemmellae,
ja sentaehdenpae pyllistelet kannua niin ahkerasti. Oi! sae kohtuisena
hengen aikeista kaeyt, ja siitae tuskas, siitae runsaat rohtoryypit. Mutta
ole lohdutettu, kaikki on nyt koetukses aika, lyoenyt on paeaesinpaeivaes
hetki. Taeaeltaepae me, kuin pohjoisesta raikas liehaus, nyt sua
parantamaan tullaan ja teemme sinusta oikean Saksan. Ole rauhassa, me
sun laeaekitsemme, puhallamme sieraimiis uuden hengen ja riemuitseepa
kerran viel saksojen maa. Ja taemaen paeaelle tahdon tyhjentaeae kannun
oltta.--Kallistakas tuonne tuoppiin, muorisein.

GILBERT. Ja taellae tavallapa, kannu kaedessae, parantajana toimiilette.
Lystillistae!

KASPER. Juuri niin, sinae veitikka; sillae pahallapa paha parannetaan.
(Juo) Mutta muori siellae toikan takana, miksi istutte niin
murheellisna, huiskutellen itseaenne ja vuodattaen kyyneleitae? Naeinkoe
vietaette voiton paeivaeae?

MAURA. Taidanko minae taetae kutsua voiton paeivaeksi? En suinkaan, vaan
murheen ja tappion paeivae on se minulle kurjalle.

KASPER. Miksi niin?

MAURA. Tahtoopa sydaemmeni lentaeae kappaleiksi. Koska pakenit taestae
Bayerilaiset, seurasihan heitae karkurina piikani myoes, se noiduttu
naasikka.

KASPER. Oh, pieni asia! Niin tapahtuu aina ja joka paikassa missae
sotilasjoukko majailee, ja jos ei juuri niin, murtuupa kuitenkin yksi
ja toinen sydaen ikaevyydestae harmaatakkien peraeaen.--Tyttoe meni, te
otatte itsellenne toisen, asia on autettu sillae.

MAURA. Ei ei! Kuulkaat, tahdonpa ilmoittaa kaikki, kaikki kaikki,
muuton mun tukeuttaa ikuinen kiusa ja vimma. Kuulkaat. Mies, jota
lunttu seurasi, oli mulle antanut ihanimmat lupaukset, joihin luotin
minae mieletoen ja jakelin haenelle yhtaekin parhaastani, mutta koska hetki
tuli, kaapasi haen tieheensae ja vei mun tyttoeni vielae. Timoteus on
peikon nimi, sotamies kapteeni Patrikin komppanissa. Oi! jos saisitte
haenen kynsiinne, niin paistinvartaassa haentae korventakaat kuin
hoeyhennettyae pyytae ja samoin porttoansa myoes; kolme tynnoeriae oltta
annan mennae palkinnoksi taemaen tyoen.

GILBERT. Sepae eukko, se!

KASPER. (Eriks.) Peijakas aemmaeksi. (Aeaeneensae) Te olette leski,
muoriseni?

MAURA. Leski turvaton, jota kaikki sekae tutisevat vanhat ettae pienet
lapset ilman pelkoa hammastaa; sillae eihaen ole mulla oikeuteni
puolustajaa.

KASPER. Sen tahtoisitte itsellenne?

MAURA. Olinpa hempeae ja pidin taestae miehestae, joka mun petti nyt.

KASPER. Minae tiedaen komppanissani eraeaen uljaan uroon, joka eilen teki
kummallisen lupauksen. Sanokaat, muori, ettekoe taitaisi pitaeae vielae
toisesta miehestae.

MAURA. Hm.

KASPER. Jaa, mitae sanotte?

MAURA. Siihen vastakoon sydaemmeni koska silmaeni on taemaen toisen naehnyt.

KASPER. Saattakaat Faustus taenne. (Eraes sotamiehistae menee. Max
kuorsahtaa) Ken makaa niin makeasti ihan sodan jaloissa taessae?

GILBERT. Onpa meillae taessae kaksi vankia.

KASPER. Ja makavat kuorsaen! Kuinka ymmaerraen taemaen?

MAURA. Oi! kaksi onnetonta siinae makaa, kaksi sotamiestae Max ja Fuchs,
jotka kuluessa kolmen kuun eivaet ole naehneet yhtae ainoata selvyyden
hetkeae; mutta nyt on jaerki sanonut liittonsa yloes ja paennut heidaen
aivonsa kammareista, ja nytpae he alati naekevaet ympaerillaensae ainoastaan
petosta ja kavaluutta ja pieniae olentoja, jotka vaesymaettae vaivaa heitae.
Aesken, koska painoit he itsensae tuohon alas ja kuulit kaukaalta sodan
jyskeen, niin luulitpa he Berlinin kaupungin jo seisovan tulessa ja
sauvussa, ja ettae he itse olit kaatuneet sen rynnaekoessae ja oljentelit
nyt kuolleitten haemaeraeisessae maassa haudan toisella puolella. Oo oo!
Niinpae he uskoit, onnettomat, ja siinae uskossa lyyhistit itsensae vasten
maata kuin kaksi kurjaa jaeniksenpoikasta itsensae lyyhistaeae ruohistoon
kuultuansa korvesta haukan aeaenen.

KASPER. Ha ha ha! No siinaepae kaksi kummallista veitikkaa.

GILBERT. Luulenpa keksivaeni heitae kohtaan sukkelan juonen, herra.

KASPER. Hyvae. Mikae on taemae? Mutta vartokaamme, tuossa tulee mies.
(Faustus tulee)

FAUSTUS. Mitae tahtoo herra kapteeni?

KASPER. Sano minulle kuinka kuuluu se lupaus, jonka eilen teit?

FAUSTUS. Naein, herra: koska ehdin Schleusingenin kaupungin, niin otanpa
aviosiipakseni ensimmaeisen naisen, joka vaan mielii kanssani nahista,
sen teen vaihka olis haen se viimeinen hurnakka. Niin lupasin, ja siinae
seison.

KASPER. En tiedae syytae taehaen paeaetoeksees, mutta yhtaekaikki kuin sen vaan
taeytaet.--Mitae tykkaeaette taestae miehestae, frouvani?

MAURA. Hoo, uljas muoto, mutta naein vilauksessa en taida paeaettaeae
mitaeaen.

FAUSTUS. Vilauksessa on se tehtaevae, jaa aekisti kuin leimaus. Ei yhtaeaen
yloeslykkaeystae, muori, vaan jos ei kaey kauppa taessae, niin kiepoonpa
kohta toisille markkinoille kuin luoti.

MAURA. (Eriks.) Ui! kuinka hirmuinen ja kiivas mies! Mutta miehukas
kuin Herkkules. Haa! mitae teen?

KASPER. Taemae arveluttaa teitae kovin.

MAURA. Ah!

FAUSTUS. Kerran kysyn vielae: otatko minua, eukko?

MAURA. Astukaamme edes sisaeaen vaehaen keskustelemaan. Kunnioitettava
herra kapteeni, tehkaeaet niin hyvin ja tulkaat todistajaksemme ja
vaelimieheksemme taessae asiassa.

KASPER. Frouvani, minae vaan esitaen teille pojan kaeymaettae toki
puhemieheksi, hyvin tietaeen vanhastaan kuinka huonon onnen siinae annan.
Mutta sinae ja sinae, menkaeaet heidaen kanssansa vaelipuheesen. (Maura,
Faustus ja kaksi sotamiestae menevaet sisaeaen) Niin, eukkoni, saatpa nyt
miehen, joka voi masentaa moninkerroin kiukkuisemman aemmaen kuin sinae,
haenpae sinusta pianki tekee hiljasen hiiren, siivon karitsan, vaihka
olisit nyt itse saatana ja haenen emonsa.

GILBERT. Taessae saamme kenties pian juoda pestiaeisiae.

KASPER. Niinpae naeyttaeae. Mutta, poikani, mitae on mielessaes tekeillae
noita kohtaan tuolla?

GILBERT. Suotteko mun hetki olla johtajana, ja te toiset taessae vaehaen
oleskella ahtoeoereinae?

KASPER. Olkoon menneeksi, kuin vaan vikkelaesti tehtaevaes teet.--Mutta
valoa taenne, yoe kaey pimeaeksi.

GILBERT. Ei, herra; taemae pimeys kuuluu asiaan; sillae nyt seisomme
varjoen haemaeraeisessae mailmassa, Kimmeerien murheellisessa maassa.
Miellyttaeaekoe teitae, herra, asettaa itsenne seisomaan taehaen? (Osoittaa
vasemmalle sivulle Maxista ja Fuchsista)

KASPER. (Tekee niin) Taessae seison.

GILBERT. (2:lle ja 3:lle sotamiehelle) Te seiskaeaet taessae. (Asettavat
itsensae makaavien paeaepuolelle) Te toiset seiskaeaet taessae alakuloisina
ympaerillae; minae asetan itseni taehaen heidaen oikealle sivullensa, ja
johtaja itse pelaa teidaen kanssanne.--Nyt huomakaat: koska sanon,
soikoon vaskitorvi kummeasti kuin tuomiopasuuna; he heraeaevaet samassa
mailmassa, jossa he nukkuissansa luulit itsensae varjoina kaeyskelevaen,
Kimmeerien synkeaessae maassa; he heraeaevaet, naekevaet ympaerillaensae meidaet,
jotka taas olemme varjoja niiden kurjien Preussilaeisten, joille he itse
annoit katkeran kuolon rynnaekoensae Berlinin portilla. Me moitimme heitae
taestae, haastelemme entisestae elaemaestae maan paeaellae ja nykyisestae taeaellae,
laehellae monen suuren miehen varjoo. Herra kapteeni ja minae olemme
puheen kannattajat, te kaksi siinae sanotte sanan ainoastaan sillon
taelloen, koska sopii, koska katsahdan puoleenne, mutta kavahtakaamme
puhumasta itsemme saekkiin ja sillae kurilla haevittaemaestae koko ilveemme.

KASPER. Pannaanpa siis nyt kokeeksi kunkin aatoksen vilkkaus. No paein
tuuleen sitten, ja auta minua, improvisationin henki!

GILBERT. Nyt moeraekoeoen torves. Kummeasti, kovin kummeasti. (Toinen
sotamies puhaltaa vaskitorvea, Max ja Fuchs heraeae, nostavat vitkon
paeaensae maasta ja jaeaevaet istumaan, tuijotellen ympaerillensae)

FUCHS. Hoh hoo!

MAX. Ketae olette te?

GILBERT. Huu huu! Etkoe minua tunne enaeaen? Minae olen sen miehen varjo,
jonka armottomasti keihaestit kuoliaaksi laehellae porttia Berlinin
kaupungin. Taehaen paikkaan syoeksit sinae sisaeaen painettis, ja haava taellae
kohdalla on kuolettavainen. Minae kaaduin ja kalisit aseeni kaatuessa.

2:N SOTAMIES. Hii haa huu, oi yoetae pitkaeae taeaellae! Etkoe minua tunne,
sinae Fuchs Bayerista? Olenpa sen miehen varjo, jonka pistit kuoliaaksi
kadulla laehellae nahkuri Koehlerin taloa, siinae minun tapoit, teit
leskeksi mun nuoren vaimoni, sen uskollisen, ihanan Konkordian, ja
isaettoemaeksi kurjan lapsein. Voi sinua voi!

FUCHS. Paras ystaevaeni, minun taeytyi tehdae niinkuin kapteeni kaeski.

3:S SOTAMIES. Voi sinua voi! Tunnetko minua, mies? Minae olen sen miehen
varjo, jonka paeaen sinae halkasit Berlinin palossa laehellae kasarmia,
jossa riehuit vinkuvat liekit. Voi sinae kirotun miehen kirottu varjo
taeaellae haemaeraen alhossa, voi!

KASPER. Aih, iuh, valedikavauvau! Ei kahlekoiran talvinen yoe ole niin
surkea kuin kuolleen miehen varjon elaemae taeaellae. Tunnetko minua?
Olenhan sen sankarin sielu, jonka niskan sinae katkaisit kuin nauriilta
naatin. Etpae minua armahtanut, vaihka polvillani edessaes rukoilin, naein
sanooden: saeaestae henkeni, jaetaenpae muuton taenne suojattoman tytoen, jolla
on seittemaen minun siittaemaeaeni poikaa, haenen tahdon ottaa lailliseksi
vaimokseni, koska sodasta takaisin palaan. Niin rukoilin minae, mutta
etpae armahtanut sinae, vaan iskit minua taehaen, ja isku siihen paikkaan
on kuolettavainen. Minae kaaduin ja kalisit kaatues aseet, ja niinkuin
unelma poisvaeikkyi pakeneva sielu. Taessae seison nyt helistellen
hampaitani, ja sinun kauttas, vertajanoova villi. Oi! kiitae ettaes olet
nyt tyhjae sumukuva; jos olisit vielae lihaa ja luuta, niin sydaemmes nyt
povestasi kohta temmaisin, niin totta kuin olen kunniallisen sankarin
sielu.

FUCHS. Resuun, veli kulta, resuun! Oi oi! me olemme jo kyllae
kiipaleissa. Pieniae kiusanhenkiae, kuin vihainen ampiaisparvi, taessae
kiheloeitsee ympaerillaemme ehtimiseen ehtimiseen.

MAX. He eivaet suo meille rauhaa enemmin taeaellae kuin teit sen siellae.

FUCHS. He ovat semmoisia pieniae-ruhtinoita, kovin naelkaesiae; jos tahdon
viedae luskallisen soppaa suuhuni, he kohta siitae sieppaavat osansa, ja
jos en antais, imisitpae minusta veren kuin kirput ja hyttyset. Niin on
laitamme. Sentaehden katsahtakaat nyt vaehaen armeljaammin paeaellemme. Minae
tapoin sinun, sinae olsit muuton tappanut minun, niinkuin yksi teidaen
miehistae viimein tekikin. Ja taessae istumme nyt, tapettuina kaikki.
Mitaes tehdaeaen, veljeni?

KASPER. Jaa, taessae ollaan, kaukana heimostamme ja armaista ystaevistae.
Oi minun entinen elaemaeni!

GILBERT. Mikae ollee tuo taehti lounaassa tuolla, jota kohden sieluni
katsanto niin kernaasti kiitaeae?

KASPER. Se on Maa, veljeni, se on se kurja maamme.

GILBERT. Mutta se on pyrstoetaehti tulisella haennaellae.

KASPER. Oi! maamme se on ja Berlinin ankara palo, joka kestaeae vielae,
sille antaa taemaen tulisen haennaen.

GILBERT. Oi kaersimykseni ja iloeni armas mailma! Kuinka kaukana
mahdamme sinusta olla?

KASPER. Kymmenen miljuunia kymmenen tuhatta kymmenen sataa
kymmenkymment ja kymmenen paeaeskoesen paeivaenlentaemaeae, niin kuiskasi
minulle eraes henki-aeaeni.

GILBERT. Onpa se kappale matkaa.

FUCHS. Kauhistava matka.

MAX. Haa!

FUCHS. Kuinka monta penikulmaa tehneen taemae? Mitae sanoo henki-aeaeni?

KASPER. Vaiti!--Mutta haen ei sano mitaeaen nyt. Sen tahdon toki
yhteenlaskea vahvistettuani varjoruumiini ruualla ja juomalla.

FUCHS. Saammeko taeaellae kuitenkin jotain ravintoa?

MAX. Mitae sorttia taeaellae murheen ja ikaevyyden maassa?

KASPER. Huhkaimen haukotuksia purtavaksi ja merituulta olveksi paeaelle.

MAX. Haa!

FUCHS. Onko taemae ruokaa ja juomaa!

GILBERT. Aina varjoille, ystaevaeni.

FUCHS. Mutta voi! missae ollaan toki? Sanokaatte, hyvaet miehet; sillae
sydaemmeni kaey kovin murheelliseksi. Missae ollaan? Portillako tuomittuen
kaupungin tai taivaan-linnan esikartanossa? Sanokaat!

KASPER. Vai taivaan-linnan esikartanossa! Ettaes uskallat niin
arvellakkaan. Taivaan-linnan? Mistae syystae? Sinaekoe siellae siitae, ettaes
olet ammentanut kitaas oltta niinkuin valaskala, ja minaekoe siellae
siitae, ettae naisia halaillut olen vaesymaettae kuin Turkkilainen? Voi
veikkosein, kuinka taidat naein aatella?

FUCHS. Me olemme siis...

GILBERT. Keskellae leukoja sen suuren traakin; se kohta meidaet nielee
mahaansa, taeys laava-virtaa, joka kuumuudesta rymisee.

MAX. Kauhistunpa.

FUCHS. Minae kauhistun ja vapisen.

KASPER. Tyyntykaeaet toki vaehaen, kuultuanne totuuden. Olemmepa siinae
keskipaikassa, onnellisten ja kirottuen vaelillae, yhtae kaukana heistae
molemmista. Taessae taeytyy meidaen oljentella kunnes tuomiomme aikojen
lopussa ylitsemme langetetaan. Taessae seisomme seurassa monen muun,
seurassa monen mahtavanki miehen.

GILBERT. Minua miellyttaeae kysyae ja tutkistella.--Ken on tuo jalo haamu,
joka seisoo maeen rinteellae tuolla?

KASPER. Aleksander Magnus Macedoniasta. Katsos, mikae yhtaikaa
peloittava ja ihastuttava sankarvoima vielaekin haenen olennostansa
virtaa ulos.

GILBERT. Minua miellyttaeae kysyae ja tutkistella.--Ken on tuo haamu, joka
seisoo tuolla Okeanoksen virran partaalla? Kaksi siipeae haenen
rautalakistansa korkealle kohoo, yksi kummallakin sivulla.

KASPER. Se on Romin kauhistus, Punian ylevae sankari. Katso haenen
olentonsa vakavaa miehuutta, joka vertaistansa ei loeydae uroen joukossa.
Siinae haen liikkumatta seisoo katsahtaen vapaalla silmaellae oeiseen,
kuohuvaan kaukaisuuteen. Siinae haen seisoo, huulilla katkera hymy.

GILBERT. Minua miellyttaeae kysyae ja tutkistella. Ken on tuolla tuo
kolmas haamu, joka kaeaentaeae kasvonsa puoleemme nyt? Minae vapisen haenen
katsantonsa edessae.

KASPER. Jumalan vitsa, Hungarian ruhtinas, se lyhyt, palleroinen mies,
haen, muodon viivoilla niin pienoisilla; mutta niin ei kesae-aurinkoinen
saeteile, niin peloittavasti ei kivaeaeri leimahda vasten kuolemaan
tuomitun rintaa, niin voimallisesti ei iske jyristaejaen nuoli kuin
katsanto taemaen miehen, joka seisoo siinae, huulilla katkera hymy.

GILBERT. Jaa, se on haen, mies, jonka vaekevae povi on kuumempa kuin Etnan
kohtu.--Mutta vielaepae mielin kysyae ja tutkistella. Ken on tuo
kunnianarvoinen haamu pitkaellae parralla ja silmaellae niin liepeaellae,
haen, joka seisoo alla tuon suuren ja synkeaen tammen?

KASPER. Se suuri Kaarle, Saksojen masentaja, seisoo siinae, vyoellae
ankara miekka. Siinae haen seisoo, huulilla katkera hymy.

Pages:
1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | 7 | 8 | 9