Olviretki Schleusingenissae; Leo ja Liina; Alma written by Aleksis Kivi
A >>
Aleksis Kivi >> Olviretki Schleusingenissae; Leo ja Liina; Alma
Pages:
1 |
2 | 3 |
4 |
5 |
6 |
7 |
8 |
9
FUCHS. Se kenties on parasta, ehkae velvollisuutemme toki sanoo toista.
PATRIK. Mikae velvollisuutenne, te lurifaksit, mikae velvollisuutenne?
MAX. Te ette siis tiedae, ettae me olemme ylennetyt kenraaleiksi?
PATRIK. No voi minun paeiviaeni! Hi hi hi hi! "Ettae me olemme ylennetyt
kenraaleiksi"! Hi hi hi!
MAX. Lakkaamatta tulee kenraalin ympaerkiertoilla kuin kotka, vakoen
joukkonsa tilaa ja kaeytoestae.
FUCHS. Lakkaamatta lakkaamatta.
PATRIK. Te kurjat!
FUCHS. Totisesti; sillae vaikea on virkamme harjoitus.
MAX. Tulkoon virka-ero. Taestae korkeasta arvosta me tahdomme astua alas,
pyhkaeisten jalkaamme; sillae taessae alla lepaeae joku musta koira
haudattuna. Haa! jos tietaeisin kenen konsti taemae, ettae meitae,
mielessaensae kavaluus ja surmamme, nostettiin taehaen korkuuteen, niin
Jumal' avita! haenen laehettaeisin heti sinnen missae pippuri kasvaa.
TOMMI. Laehetae sitten pippurimaahan tuo ministeri von Birheim.
PATRIK. He heh!
MAX. Onko se haen?
TOMMI. Totisesti.
MAX. Sinae tiedaet sen?
TOMMI. Varmaasta laehteestae.
MAX. Haentae en tunnekkaan.
FUCHS. En tunne minae haentae.
MAX. Mitae hyvaeae vartoo haen meiltae?
TOMMI. Ettae kaetkette haenen sydaemmihinne, ylistaette haenen kunniaansa
"kurkuill', trumpuill', symbaleill'", mutta mitae haen viimein teitae
kohtaan tarkoittaa, se olkoon nyt minulta sanomatta.
FUCHS. Pahinta peljaetkaeaemme.
MAX. Kuinka tulee meidaen nyt itseaemme kaeyttaeae haentae kohtaan?
TOMMI. Jyrkaesti katsoa haen yloen, ei olla haenestae tietaevaenaeaen, unohtaa
haen perin, ja haen pian tekee teistae taasen simppelit sotamiehet.
PATRIK. (Tommille) Ah sinae kanalja! Oletpa minun pussikkani, koira
viekoeoen, sinae olet minun pussikkani!--Olvipa miehen tekee aika
hanheksi, mutta monelta taasen, sen olen huomannut, ei voi se sielun
silmaeae himmentaeae, ei, vaan kuni paeinvastoin kirkastaisi sen. Ja niin on
laita Tommi-pussikkani kanssa. Totisesti!
TOMMI. Mutta mitae tuumailet niin hartaasti, Max?
MAX. Seuraisimmeko sun neuvoas tuota herra Birheimiae kohtaan?
TOMMI. Tehkaeaet niin.
PATRIK. Juuri niin, ja kaeykaeaet nyt koreasti kotia.
MAX. Yksi rongi vielae, yksi ympaerkaeynti jokaiseen kortteeriin.
PATRIK. Hoeh!
FUCHS. Se tehkaeaemme. Astukaamme hevosen rattaisiin.
Max. Vaunuisiin, vaunuisiin. Hei! Vaunut esiin jyryllae ja taerinaellae!
FUCHS. Ja vinkukoon Pikku-Hermannin piiska; sillae aika on taerkeae ja
ankara.
PATRIK. Kotia! sanon minae. Mars!
MAX. Silentium, kapteeni Aakusti Patrik, silentium, sanon minae!
PATRIK. Sinae kirottu mies, kopeiletko?
ANTON. Tule nyt siivosti kanssani. So soo!
MAX. Elae ryhdy minuun; sillae nytpae olen voimakas, jaa kaksinkerroin.
TOMMI. Voimakas kuin kaksinkertainen olvi. Mutta mene nyt ja kiitae
ettes saanut saparalles.
PATRIK. Pois vilauksessa! (Huutaa)
MAX. Tuommoinen Aakusti.
FUCHS. Ole moittimatta sitae kapteenia. Haenen tunnen minae. Haen ei ole
mikaeaen kaemaeleuka, ei mikaeaen nurkkajulli eikae mikaeaen likahousu, sanalla
sanoen, ei mikaeaen lammasnahkapeitturi.
PATRIK. Minae sinun peittoon. (Tukistaa Fuchsia)
MAURA. Oi hirmuinen elaemae!
MAX. Olkaat haentae tukistamatta, herra Aakusti Patrik.
PATRIK. Yksi sana vielae, Max, ja miekkani tukitsee sun kitas
ijankaikkisesti.
MAX. Olkaat haentae tukistamatta.
PATRIK. Haa!
FUCHS. Anna haenen tukistaa; haen syoekoeoen sen tukan, sen valkean tukan.
(Patrik kaeyskelee perillae edestakaisin vinhasti ja vaelillae lyoeden
jalkaansa)
ANTON. Kaeykaeaet pois, mun rakkaat veljeni, minae rukoilen.
MAX. Sinusta olen aina pitaenyt, sinusta ja Pikku-Hermannista. Olis
minulla tyttaeriae, niin teidaet kohta valitsisin vaevykseni.
FUCHS. Olis minulla kaksi kaunista tytaertae! Saata vaunumme taenne,
Anton.
ANTON. Ei, veljeni, ei.
FUCHS. Sinae sydaemmeni veli. Ah! olis minulla talo ja kaksi kaunista
tytaertae.
ANTON. Ei auttais sittenkaeaen.
TOMMI. Ei vaihka lupaisit haenelle puolen taloas ja vanhimman tyttaeres
vaimoksensa, kuin kuningas itaeisellae maalla.
FUCHS. Ei kuningas, ei; kenraalikin piisaa, ja siinaekin on liiaksi.
Haa, ne kavaltavat vintioet! Kohta tekemaeaen meitae naein suuriksi ukoiksi!
TOMMI. Ja tee kohta tekemaeaen pieniae-ukkoja, te hunsvotit! Mutta pois
nyt, muuton usutamme paeaellenne kaikki teidaen pienet perkeleenne.
MAX. Katso itses, mies. Me olemme paastoneet kaksi vuorokautta, ja nyt
ovat enkelit meidaet piirittaeneet kuin sulttaanin henkivartijat. Taessae
seisomme kuin kaksi tulista muuria. Ken uskaltaa meitae laehestyae?
FUCHS. Ei kenkaeaen ei kenkaeaen. Ja mitae kuuluu siihen pieneen kansaan,
niin ovatpa meidaet jo jaettaeneet; sen teit he taellae ijankaikkisella
hetkellae.
MAX. Minae tiedaen jotain. Suotko sanasen kuiskaavani korvaas, veli
Tommi. (Erittaein Tommille) Katso, he meiltae kiepasit teille. Ho hoo,
mies, he jo parveilevat sun ympaerillaes kuin paeaeskoesliuta ympaeri haukan.
No peijakas! jopa yksi heistae on ottanut kortteerinsa punertavalle
nenaelleskin.
TOMMI. (Erittaein Maxille) Ihanata! Paeaeskoenen on hauska korteerimies, ja
vedaenpae taestaelaehin sieraimiini puhdasta terveyden ilmaa keskellae
hoeyryvaeae krouvii. Ihana asia!
PATRIK. Mitae kuiskasi mies? Mitae tietaeae haen? Tarkan sotaherran tulee
kaikkiaalta kiehtoa tietoja, ja narrit ja hullut ovat usein
ilmoittaneet taerkeimmaet salaisuudet. Mitae tiesi haen kertoa?
TOMMI. Nyt en kernaasti tahtois...
PATRIK. Et tahtois? Sano paikalla.
TOMMI. (Eriks.) Jaa, mielinpae nyt ravita sun aemmaekkaeaen uteliaisuutes.
(Aeaeneensae) Koko pikku-ukkoin liuta, niin lausui haen, on nyt ympaeroeinyt
herra kapteenin, ja yhden heistae sanoo haen jo rusottelevan itseaensae
teidaen nenaellaennekin. Pyydaen anteeksi; sillae niinpae kertoi Max.
Nokkaviisas historja. Jaa, nyt sano, ettae valehtelen, toverini,
puhuttuani ulos polttavan totuuden.
MAX. Kas kas taetae ihmissukua!
PATRIK. Jumalan taehden! saattakaat he silmistaeni pois, muuton heidaet
tempasen kappaleiksi kuin kiukkuinen sonnikoira. Jumalan taehden, sanon
minae.
ANTON. Nyt pojat, eteenpaein! Muuton vankkaa.
FUCHS. Mennaeaen, Max, mennaeaen.
MAX. Kyllae me menemme, kyllae kyllae.
FUCHS. Mennaeaen yhdessae.
MAX. Yhdessae, kaesi kaedessae! (Menevaet; Anton seuraa heitae)
PATRIK. (Toikan aeaeressae tyhjennettyaensae oltta) (Erikseen) Riivatut! Ei
saada heiltae unen rauhaa; ja taeyttaeae sydaemmeni naein. (Aeaeneensae) Enemmin
oltta, muija. (Erikseen, ja tyhjennettyaensae vielae yhden tuopin)
Riivatut! (Jaettaeae aekisti tuopin ja kaeaentyy kiivaasti sotamiehiae kohden)
(Aeaeneensae) Muistakaat lupaukseni, te kirotut, muistakaat: jos kerran
vielae olvi leirissaeni haeirioen saattaa, niin kuluessa kahdentoist
tunnin, jaa puolen vuorokauden aikana ei kenkaeaen teistae maistakoon taetae
juomaa, jos haen selkaeaensae tahtoo armahtaa. Sen lupauksen tein, ja
tiedaenpae nyt seistae sanassani. (Hiljainen myrinae sotamiesten joukossa)
Ei yhtaeaen morinaa! Kahtenatoista tuntina, taestae vilauksesta luettu, ei
nielkoeoen kurkkunne luskallistakaan oltta. Se on sanottu.
ARISTARKUS. Olkoot toki armollinen, kapteenimme.
PATRIK. Kaksitoista tuntia!--Taessae naeitte, noissa kahdessa, surkeimmat
seuraukset olven ylenpalttisesta nautinnosta. Mutta tydytaenpae taemaen
ohranesteen tulvan minae, ja tahdon teitae totuttaa kaipauksen ja
itsekiellon herrauteen, joka sankareita kasvattaa. Jaa, niinkuin ennen
Moses santakorvessa valmisteli kansaansa valloittajaksi luvatun maan,
niinpae sepittelin minae teitae kunnian-sankareiksi Berlinin kaupungissa.
--Nyt alkaen, tuomitsen mae teidaen kaksitoista tuntia neitseelliseen
puhtauteen, ja se, joka taemaen maeaeraeykseni rikkoo, se rikkoo selkaensae.
(Haen tulee paeihinsae) Ja kovin erehdytte, jos luulette mua taitavanne
pettaeae. Haa! enpae tarvitse yhtaeaen todistajan silmaeae, mun katsantoni
huomaa kohta mitae tavaraa veressaenne kiehuu, se katsanto, jonka saede
laepitunkee ohkasemman laudanki. Ettekoe usko sitae?
TOMMI. Sen vahvasti uskomme, ja kohtapa hurraten saamme naehdae kuinka
Preussilaeinen kaatuu laevistettynae katsantonne saedemiekalta.
PATRIK. Ai ai! Noh, olkoon menneeksi.--"Kuinka Preussilaeinen kaatuu".
Sinae kanalja pojaksi! No noh, olkoon menneeksi taemae kerta vielae.--Mutta
minae teidaet laeaekitsen.
TOMMI. (Erikseen) Koska sitten kaey sairas parantajana jos ei nyt?
PATRIK. Muistakaat tuomioni. Ja te, muori! (Paukuttaa kiivaasti
miekkaansa toikalla) Jos yhden ainoan pisaran heille valotatte, niin
toikkanne ja moekkinne kukistan yloesalas.
MAURA. Jumala siunakkoon minua! Kernaastihan tottelen teitae, kernaasti,
herrani. Heidaen ei pidae saaman niin paljon kuin minun syntiseen
silmaeaeni.
PATRIK. Ei tuon vertaa. (Osoittaa sormellaan miekkansa kaerkeen)
MAURA. Ei ei, herra kapteeni.
PATRIK. Jaa-ah, se muistakaat.--Huomenaamulla me murramme matkalle yloes
Schleusinkiae kohden. Kaikki taeytyy olla kuin masiina.--Aristarkus, tule
taenne. (Aristarkus laehenee haentae) Eilen illalla annoin minae
helmikukkaroni leipojan piijalle. Noo, se on oma asiani. Mutta sinae
satuit naekemaeaen. Noo, siitae en suurtakaan huoli. Mutta sinae satuit
naekemaeaen. (Kiristaeae Aristarkusta kurkusta) Jumala sinua armahtakoon,
jos taestae asiasta sanaakaan hiiskut vanhimmalle sisarelleni, joka,
niinkuin tiedaet, on minun emaennoeitsijaeni.
ARISTARKUS. Hellittaekaeaet! Herra! (Erikseen) Onko mies mieletoen?
PATRIK. Helmikukkaron annoin piijalle, mutta sanotaan, ettae se hukkui
veriselle tappotanterelle.
ARISTARKUS. Se tapahtui jo kaksi viikkoa sitten Nuernbergissae.
PATRIK. Haeh! Nuernbergissae? Missae ollaan nyt sitten?
ARISTARKUS. Tuli ja leimaus! Schleusingenissae!
PATRIK. (Tuijottelee hetken ympaerillensae) Mene nyt, ja--aeaenettae,
aeaenettae! (Aristarkus siirtyy haenestae) Niin; kaksitoista tuntia, pojat.
Ei auta.--Nyt laehen teistae, ja jos vielae kolmannen kerran olvi taessae
jonkun tempun tekee, niin ei tippaakaan ennenkuin ensimmaeisessae
tappelossa voitamme; sillon juodaan kuin miehet; mutta jos tappelossa
alle kaeytte ja kiepasette haepeaelliseen kaepaelaemaekeen, niin ravistakaat
sitten kaettae olven kanssa ijankaikkisiksi jaeaehyvaeisiks'. Ei pidae sen
kastaman kieltaenne niinkauvan kuin minae elaen ja olen paeaellysmiehenne.
Ei, vaan haastelettepa kerran keskenaenne entisestae olvesta kuin
Mammut-elaeimestae. (Kaey poispaein, hoipertellen vaehaen, mutta kaeaentyy
aekisti takaisin) Te uupistentit! luuletteko, ettae taemae on mikaeaen
olviretki? Ei suinkaan, vaan onpa kohta verta aina haaroja myoeten.
TOMMI. Verta, ettae viisisyltaenen hirsi keveaesti kaeaentyae taitaa.
PATRIK. Mitae sanot?
TOMMI. Verta, ettae mastohirsi siinae taitaa leiskua kuin pieni kiiski
valtameressae.
PATRIK. Niin. Siis varustelkaat itseaenne miehen innolla taehaen suureen
kamppaukseen, kuin mies nyt kestaekaeaet taemae rangaistuksenne, ja
tietkaeaet, etten vihasta rangaise, vaan olenpa taasen teille yhtae
suosiollinen kuin ennenkin. Heh! minae olen kuin hellae aeiti, joka
lastansa tahtoisi suutella yhtaikaa koska haen sitae vitsalla pieksee.
--Adjoe! (Poistuu, vahtimiehet kyldraeae, Patrik vastaa)
TOMMI. (Eriks.) "Aijoeoe, sano aemmae." (Aeaeneensae) Mutta elaekoeoen
kapteenimme! Hurraa!
SOTAMIEHET. Hurraa, hurraa!
PATRIK. Jaa, kaksitoista tuntia. Ei auta. (Katoo)
MAURA. Nyt kaikki astiat ja kannut tupaan, Mariana, ja olven-ostajat
kaupungista kaeykoeoet sisaeaen. (Menee huoneeseensa. Mariana kantelee
sisaeaen olviastioita)
ARISTARKUS. Kakstoista tuntia, Tommi, kakstoista tuntia!
TOMMI. Oi ijankaikkisuus!
ARISTARKUS. Tulimmaista tuhatta! Kapinan nostan, kaupungin hajotan!
TOMMI. Ei, vaan tukeuta kapina sun ruumiissas, tai toisin sanoen,
leikkaa pois se jaesen, joka sinua pahentaa, se tahtoo sanoa, leikkaa
pois sun kurkkus, joka huutaa oltta, sanalla sanoen--nyt ei muuta kuin
mieheltae kurkku poikki! Ja siinaepae _summa summarum_ (Anton tulee) Me
olemme tuomitut, Anton.
ARISTARKUS. Kahdeksitoist tunniksi.
ANTON. Sen olen jo kuullut; mutta mennaeaen maata ja koetetaan nukkua.--
Kas kas, sitae kapteenia!
ARISTARKUS. Istu ja pala!
TOMMI. Aukene, musta maa!
ANTON. Olkaat aerjymaettae, veljeni, ja tulkaat maata. Kova on tuomiomme,
totisesti, mutta koetetaan nukkua. (Kaikki menevaet huoneeseen
vasemmalla)
Kolmas Osa
(Tommi, Anton, Aristarkus, Titus ja muita sotamiehiae istuu seinien
nojalla viheliaeisinae haamuina tuijotellen eteensae. 1:n ja 2:n sotamies
istuvat vahteina.)
ARISTARKUS. Sano, vartija, mitae kello on.
1:N SOTAMIES. Neljae lyoenyt.
ARISTARKUS. Kuinka kauvan olemme hengittaeneet taetae tyhjyyttae?
1:N SOTAMIES. Seittemaen tuntia.
ARISTARKUS. Viisi on siis jaeljellae. Hyvae! Haa! Hyvae!
ANTON. Viisi tuntia! Minae naeaennyn, kuolen!
TITUS. En minae juuri kuole vielae, mutta kovin kipeae olen ja kohta
peraessaes tulen.
ARISTARKUS. Sano haenelle: terve tuloo!
TITUS. Mitae pahaa olisin minae haenelle tehnyt, ettae sois haen minun
kuolevan?
ARISTARKUS. Kerran maattuani haudassa, huolinpa vaehaen kuinka jaksavat
ystaevaeni ja viholliseni elaemaessae, jota itse en enaeaen saa nauttia.
Vaihka kierittelisit heitae hirmumyrskyt sekamelskaksi, sopaksi vallan,
niin kaikkea taetae katselisin kylmaellae silmaellae kuin karhu
talvikonnostansa.
TITUS. Mikae hirmuinen itsekkaeisyys, mikae aeaeretoen omahyoety! Muistelenpa
mitae aina lausui minulle Koulumestari-setaeni. "Mun itseni kanssa
kaeykoeoen miten kaey, mae sankarina tahdon henkeni heittaeae ja sieluni
paetkoon vaihka korpiin synkeisiin, kuin vaan oikeus ja hyvyys taeaellae
viimein voiton saa." Niin sanoi setae.
ARISTARKUS. Siis sanoi haen naein: "istukoon sieluni vaihka helvetin
tulessa kaiken ijankaikkisuuden yoen ja paistukoon, kuin vaan viimein
taeaellae maapallon paeaellae oikeus ja hyvyys voiton saa. Ihanata!" Niinpae
siis haenen meininkinsae.
TITUS. Elae tee pilkkaa helvetistae.
ARISTARKUS. Ja perkeleistae. Haa! mitae sanot? Pitaeaekoe meidaen heitae
kunnioittaman, sinae anttikristus? Pitaeaekoe heitae kunniassa pidettaemaen?
TITUS. Sitae en sano.
ARISTARKUS. Elae sano mitaeaen, vaan ole vaiti kuin hiiri, halkasenpa
muuton tuon puupoelkyn.
TITUS. Minkae puupoelkyn?
ARISTARKUS. Sen, jonka sinae kutsut paeaekses. Nyt olen kuin suola
kuumassa uunissa, minae raeiskyn ja kipenoeitsen. Haa! Oltta oltta! Mitae
olis Saksalainen ilman oltta! Mitae olis koko Saksanmaa ilman oltta! Mun
puhdas, viaton vereni kuivaa, haihtuu ilmaan kuin kirkas aamukaste
auringon hohteessa. (Viskelee vihaisesti jalkojansa) Tommi, lausu
jotain, sinae tiedaet yhtae ja toista; sillae onpa sinua kohtanut se onni,
joka ei lankee osaksi kaikille koeyhien lapsille. Sinua on, naeetkoes,
aeitis piesnyt kouluun muutaman kerran aamusilta, ja olitpa oikein
niinkuin vaehaen puolvillanen herra ennenkuin puit itses harmaaseen,
taeysvillaseen sinelliin. Juttele meille mailmanhistorjasta jotain
oikein sopivaa, esimerkiksi kuinka Hannibalin sankarit elelit
Syrakuusassa, tai jotain taemaenkaltaista. Tommi, Tommi!
TOMMI. Anna minun olla, minae en jaksa hyvin.
ARISTARKUS. Enkae minae myoes. Huvita minua, veljeni, huvita mun kipeaetae
sydaentaeni. Tommi!
TOMMI. Miksi et suo minulle rauhaa!
TITUS. Mitae haen huoli toisen vammoista?
ARISTARKUS. Suus kiin, "Titus tienvieressae".--Tommi, "ilonen mieli elaeae
kauvan".
TOMMI. Kaikki menkoeoen hiiteen!
ARISTARKUS. Tunsinpa kerran eraeaen miehen, jonka mielilause, elaemaen
paeaestin oli taemae, "ilonen mieli elaeae kauvan, kauvan elaeae ilonen mieli".
TOMMI. Kuinka kauvan meidaen sitten pitaeae elaemaen taeaellae?
ARISTARKUS. Oi, Tommi! pianpa sae peraeyt istumaan epaeilyksen tylsyyteen.
Mutta koe toki kerran vielae jaennittaeae sun luontos ja elae istu siinae
vaeaeraenae kuin suutari.
TOMMI. Kuin Jerusalmin suutari, niin huokaen kuoleman peraeaen.
ARISTARKUS. Vaan viisi tuntia on jaelellae.
TOMMI. Oi piina! Minae en kestae taetae. Ilma, jota hengitaen, on vimmatun
ohkanen ja hieno, ja mauton kuin vesi. Ja niin on koko elaemae.
ANTON. Minae taasen tuskin taidan hengittaeae. Olennossani tunnen niinkuin
jotain varjommaista, kuin vaeikkyis ympaerillaeni ihmeellinen sumukierros.
TITUS. Niin minunkin.
TOMMI. Siis istutte korkuuden pilvissae kuin Jumala.
ANTON. Nykyinen hetki on kuin aeskoenen hetki ja paeinvastoin.
TITUS. Niin minunki.
TOMMI. Ja viisi tuntia on kuin viisi vuotta ja paeinvastoin. Tuhannen
vuotta on kuin yksi vuosi, ja, paeinvastoin, yksi vuosi on kuin tuhannen
vuotta. Niinpae aika Jumalanki edessae. Peijakas! kuin kaksi Jumalaa
pilvistoen sumukerroksessa.
ARISTARKUS. Kaipaus ja itsekielto, suuret ovat ihmetyoes! Naemaet kaksi
kumppania olet sae nostanut korkealle, ettae tuskin silmaemme heitae
erottaa. O ihme!
TITUS. Jos toki voisit olla aeaenettae, sinae omahyoetynen ja ylpeae kukko.
ARISTARKUS. Ei mallannut juuri, ei ollut oikea saksan vitsi.
TOMMI. Tuskin tuskin.--Kukko omahyoetynen? Vaeaerae soimaus. Katsele haentae
kanaparven seassa tarhassa, katsele jaloa ja korkeamielistae kaeytoestaensae
kansaansa kohtaan. Haen naekee onkimadon, ei haen sitae nauti itse, vaan
kutsuu lapsensa saalinjakoon, jota ukko komjast katsahtelee. Kaikkia
haen rakastaa, kaikkia haen suosii, niin sitae vilkasta, taeyshoeyhenistae
kanaa, kuin sitae, jonka siivet rippuu; eikae haen ketaeaen hylkaeae. Haen on
kuin Isae-Jumal itse. Suo anteeksi, taivas! taemae kuva on kovin alhanen
ja halpa, mutta todempaa en loeydae sun isaellisyytes huolelle. Ja
niinkuin meidaen isaemme meitae suojelee perkeleen juonista, niin suojelee
myoes kukko laumaansa ahneen kotkan kynsistae.
ARISTARKUS. Katso, Titus, nyt seison minae itse samassa korkuudessa kuin
te. Kiitoksia, ettaes teit mun kukoksi, se teki mun Seus Jupiteriksi.
Kukko ja Jupiter, se vertaus lyoe naulaa kantaan.--Terve, itsekielto ja
selvyys! te korotatte meitae pyoerryttaeviin tienoisiin. Ihanata! Skool!
"Skool, sille asialle", tahdoin minae sanoa; mutta loeytyykoe koiran
koijussa leipaeae? (Timoteus tulee Mauran huoneesta) Mitae se Timoteus
siellae muorin luonna kaeyskelee niin ahkeraan?
TOMMI. Luultavasti peseskelee haen muijan olviastijoita.
ARISTARKUS. Tai peseskelee kurkkuunsa olviastiassa.
TIMOTEUS. (Eriks.) Et ihanampaa elaemaetae taida aatella taemaen taehtisen
taivaan alla kuin nuorenmiehen elaemae rikkaassa huoneessa, jossa sekae
emaentae ettae piika sua rakastavat kuin hullut. Siinaepae on sinulle kaikki
yltaekyllin, siinae paistetaan sinulle kilpaa vehnae-plaettyjae, emaentae
paeivaellae, piika yoellae, emaennaen nukkuessa, ja siinae lainehtii olvi. Ja
siitaepae se suuri eroitus minun ja noiden vaelillae tuolla seinaen
juurella. Minae jaksan niinkuin Turkin keisari, he niinkuin ne kurjat,
riutuvat haamut, joista ei huoli Jumala eikae piru. Kuin nyt vaan
taitasin itseaeni oikein teeskennellae. (Tekee itsensae kovin
viheliaeiseksi laehestyessaensae toisia) (Aeaeneensae) Aih, aih! Mikae on taemae
mailma? Autio eraemaa, jossa toivo alati eteemme kangastelee, kirkkaita
virtoja, vihantoja niittuja ja vuoria kultasii, mutta harvoin harvoin
kohtaamme pienen kosteikon, jossa janomme hetkeksi sammuttaa taidamme.
Sitten kahnailemme taasen eteenpaein toivon ja epaeilyksen vaelissae. Mitae
taeaellae? Tule tule, sinae kurittu viikatemies! Taessae on sinulle valmis
niitto.--Mitae teette te taessae?
TOMMI. Me filosoferaamme; sillae me olemme Saksalaisia. Me harkitsemme
taetae mailmaa ja sitae ihmeteltaevaeae, jaerestyksellistae rakentoa, joka
kutsutaan elaemaeksi.
TIMOTEUS. Kuinka jaksatte, minkaltaisiksi loeydaette itsenne niissae
aatuksissa?
TOMMI. Jumaliksi. Peijakas kuinka se nostattaa, ruoskia tuota
kapinoitsevaa Vanhaa-Evaa.
TIMOTEUS. Vanhaa-Atamia, tahdoit sinae sanoa?
TOMMI. Vanhaa-Evaa, sanon minae, haentae, joka meitae nyt viettelee ja
kiusaa nauttimaan kielttyae hedelmaeae. Mutta haentae peittoa, se korottaa.
Seittemiin tuntia vasta olemme kaivanneet oltta, mutta enemmin kuin
seittemaen penikulmaa olemme jo ehtineet maan pinnasta yloes, joka naekyy
allamme kuin maanmittarikartta.
TIMOTEUS. Istuttepa mielestaeni nyt alempana kuin ennen.
TOMMI. Tomu suutelee tomua, mutta henki pyoeriskelee rinkitanssissa
sineydessae tuolla. Oi herraus! Nytpae naeen miksi filosoofit ovat niin
taipuvat koeyhyyteen ja puutokseen, ryysyin ja raepaeleisiin, likaan ja
syoepaelaeisiin, miksi he suovat miekan alati kaeyskelevaen laepi heidaen
sydaemmensae, jaa, ettae revittaeis tuhanneksi kappaleeksi. Nyt sen naeen
koettuani jotain samanlaista kuin muinoiset profeettaat ja viisaat. Oi
herraus!
TIMOTEUS. Kilvoitellut olen minaekin, mutta toki ehtimaettae niin kauvas
vielae. Nytpae tunnen asian olevan kuin sanotaan, sanotaanpa, ettae
ylivoittaa itsensae, on taeaellae kamalin ja suurin voitto. Taemae on totuus.
TOMMI. Mutta muotos ei juur naeytae kuin olsit olentellut syvaessae
kaipauksessa. Katsokaat, veljet, haen punertaa ja hohtaa kuin taeyskuu
kesaellae.
TIMOTEUS. Taisteloni kova ponnistus naein soittaa kaiken vereni paeaehaen.
TOMMI. Pelkaeaenpae sun nostellees aivan raskasta olvikannua, Timo, ja
siitae kenties naemaet punertavat posket.
ARISTARKUS. Tarvitseeko epaeillae sitae. Timoteus, katso selkaes.
TIMOTEUS. Selkaeni? Se on jo kyllae murrettu puutaakoista ja
vessaaveista, joita olen kannellut tuolle noita-aemmaelle.
ARISTARKUS. Ken kaeskee herran kaeydae palvelijansa palvelijaksi? Emmekoe
ole herroja taessae, me?
TIMOTEUS. Mun noitusi haen muuton taehaen seisomaan suolapatsaaksi, koska
te toiset kaeytte leikkaamaan kunnian laakeria. Ei ole juuri hyvae lyoedae
leikkiae pirun-aeitin kanssa, mahdatte tietaeae. (3:s sotamies tulee) Mutta
tuossa tulee mies, joka taitaa jotain kertoa, sen naeen.
TOMMI. Tulee niinkuin enkeli armon sanomalla tuomituille sieluille
taenne. Mutta mies, oletko uskaltanut kaeydae yli linjan, siirtyae taestae
kauemmas kuin kaksikymmentae syltaeae?
3:S SOTAMIES. Ihan selvyytemme mailman rajalla seisoin, katsellen
kuinka eletaeaen juopuneitten maassa.
TOMMI. No, kuinka siellae kiiriskellaeaen?
3:S SOTAMIES. Olvilekkeriae sieltae kiiritetaeaen taenne.
TOMMI. Olvilekkeriae!
ARISTARKUS. Mitae sanot?
3:S SOTAMIES. Tulkaat katsomaan. (Kaikki nousevat yloes ja katsahtavat
sitae kohden, jonne 3:s sotamies osottaa)
ARISTARKUS. Lekkeri helmeilevaeae oltta! Totisesti!
ANTON. Paeaetaeni pyoerryttaeae.
TITUS. Sydaentaeni hiukasee.
TOMMI. Kuinka ovat he kaesittaeneet taemaen?
3:S SOTAMIES. Kuulkaat, mae tahdon kertoa. He ovat miehiae toisesta
komppanista, lekkerin he ryoevaesit kellarista, joka naekyy matkanpaeaessae
tuolla, nyt he sitae kiirittaevaet taestae ihan ohitsemme tuonne
kortteeriinsa, he onnelliset, ja tuhannen kertaa. Kuohuvaa oltta on
lekkeri taeys, minae tiedaen sen.
ARISTARKUS. Kiusaus laehestyy, kiusaus verraton.
TOMMI. Vaehempi voima turvaa suurempaan, samanlainen etsii samanlaista;
rautavuori laehestyy manjettia ja neula kaey levottomaksi, mun veressaeni
on jotain heimoutta tuon lekkerin sisaellyksen kanssa, ja siitaepae
sydaemmeni nyt ammahtelee.
TITUS. Jos se pieni tynnoeri olis meillae.
TOMMI. Se taitaa vielae olla meillae; sillae koska ryoevaeri ryoevaeriltae
ryoevaeae, sitae Jumalakin nauraa.
ARISTARKUS. Sen otamme heiltae, tempasemme kuin suret pallosen porsaan.
ANTON. Minae protesteeraan.
TIMOTEUS. Minae samoin.
ARISTARKUS. Minae myoennyn.
TOMMI. Minae samoin.
ANTON. Onko teillae jaerkeae? Hullut ja villityt! Mitae sanot, Titus?
TITUS. En paein enkae vastoin, sanonpa vaan: jos se pieni tynnoeri olis
meillae.
ANTON. Pidae nyt leukas siitae tynnoeristae, kiiritpae muuton itse pienenae
tynnoerinae tuolla mullassa. Sinae sammakko!
TITUS. Koetetaanpas! Luuletko minun paljaaksi mamman-pojaksi,
elaetettynae rieskalla ja simpuloilla. (Kaey Antonia kohden)
ANTON. Pysy pois minusta, minae en tahdo tapella.
TITUS. Koetetaanpas!
ANTON. Minae en tahdo tapella.
TOMMI. Hiljaa, pojat! Nyt kaikki keskinaeinen riita pois; sillae kohta
tarvitsemme yhdistettyjae voimia. Ja sitten--sillae kylmae tuuli kaey--
majaamme iloinen pystyvalkea, jonka ympaerillae tyhjennaemme lekkerin.
ARISTARKUS. Sanotpa jotain.
TOMMI. Ottakaamme vastaan iloinen hetki, koska se tarjona on.
TIMOTEUS. Mutta sitten, sitten?
TOMMI. Sitten tulkoon Bonifaciuksen vuoro. Mitae huolimme? (Titus lyoe
nyrkillaensae Anttonia niskaan)
TITUS. Koetetaanpas!
ANTON. Kas riivattua. Ole nyt siivosti. Minae en millaeaen muotoa tahdo
tappelusta.
TOMMI. Saakeliko astuu Titukseen, mieheen, joka ennen tuskin rupesi
matoakaan vastaan? (Nauraa vilkkaasti) Ja Anton seisoo silmaet pystyssae,
tunteeksensa Titusta. Jaa jaa, Anton, jos oikein yhteen iskisitte, niin
arvaas kenen polvet luulisin leikissae notkistuvan? Respekt, Titukselle!
sanon minae. (Nauraa)
TITUS. Minae lyoen haenen kuoliaaksi juuri paikalla.
TOMMI. Mutta onhan Titus niinkuin jaerkevaeae miestae.
TITUS. Niin minae teen koska kerran vihastun.
ARISTARKUS. Nyt vihastun myoes minae. Alalleen, Titus!
1:N SOTAMIES. Alalleen kuninkaan nimessae!
2:N SOTAMIES. (Taeraeyttaeen kivaeaeriinsae maahan) Alalleen
korkeakortteerissa! Kuninkaan nimessae, alalleen!
TITUS. Tulkoon lekkeri saaliiksemme, pojat, vaihka olis meillae tuhannen
selkaeae tarjottavana Bonifaciukselle.
TOMMI. Kohta on se taessae. Olkaam valmiit!
TIMOTEUS. Taessae melakassa tahdon olla osaton ja pakenen sisaeaen, koska
vannoa en tahdo toverieni paeaelle. (Menee Mauran huoneeseen)
Pages:
1 |
2 | 3 |
4 |
5 |
6 |
7 |
8 |
9